torstai 19. marraskuuta 2015

Elonmerkki



Ajattelin vain kertoa että täällä vielä ollaan, keskellä sikeää kaamosväsymystä. Kuraa, kiirettä, vuotavia neniä, aina kesken jäävät unet. Päivät ovat harmaan kynnen raapaisuja kahden sysimustan syleilyn välissä. Päivittäin käy mielessä sama ajatus: tämä on se hinta joka on maksettava ihanuudesta nimeltä Pohjolan Kesä. 

Kuvat lokakuulta, ajalta jolloin oli vielä aurinkoa. (Eura/Pyhäjärvi/Hiittenkari)
 



tiistai 13. lokakuuta 2015

John Steinbeck: Vihan hedelmät

 66 is the path of a people in flight, refugees from dust and shrinking land, from the thunder of tractors and shrinking ownership, from the desert's slow northward invasion, from the twisting winds that howl up out of Texas, from the floods that bring no richness to the land and steal what little richness is there. From all of these the people are in flight, and they come into 66 from the tributary side roads, from the wagon tracks and the rutted country roads. 66 is the mother road, the road of flight. (TGOW, s. 137)

On ollut vaikeaa löytää aikaa ja sanoja kuvaamaan tätä lukukokemusta. Yritän nyt.
Jos pitäisi kuvata Vihan hedelmiä vain yhdellä sanalla, se olisi: Sydäntäraastava.
Jos pitäisi kuvata Vihan hedelmiä vain yhdellä lauseella, se olisi: Klassikot ovat klassikoita syystä.

Eletään 1930-lukua Yhdysvaltain keskilännen suurilla peltotasangoilla. Suuryritykset pakottavat vuokraviljelijät luopumaan kannattamattomista pientiloistaan pilkkahintaan. Kohta pelloille vyöryy traktorien hyökyaalto joka repii maan rikki, repii ihmiset juuriltaan. Rikottu maa nousee kostamaan, valtavat pölymyrskyt pimentävät taivaan ja hautaavat pelokkaat ihmiset alleen. Pienviljelijäperhe toisensa jälkeen joutuu luovuttamaan ja myymään sen vähän mitä heillä vielä on. He pakkautuvat huterien autonrotiskojen kyytiin ja lähtevät työnhakuun kohti Kaliforniaa, kohti unelmaa hedelmiä notkuvista puutarhoista ja runsaista poiminta-ansioista. Niin tekee myös Joadin perhe. Tom Joad on nuori vihainen mies, juuri päässyt vankilasta. Hän palaa kotiin vain huomatakseen ettei kotia enää ole, edessä on vain valtatie 66, tie länteen. Tomin perheenjäsenet lähtevät matkaan kukin omaa tulevaisuudenunelmaansa hellien, kukin omaa kipuaan sisällään kantaen. Raskaan matkanteon jälkeen Kaliforniassa ei kuitenkaan odota Onnela vaan puutteen ja nöyryytysten loputon suo.

Luin Vihan hedelmät ensin alkukielellä ja loppuosan kirjasta uteliaisuuttani myös suomenkielisenä käännöksenä. Steinbeckin kieli on nautinnollisen kaunista ja riipaisevaa. Hänen luomilleen henkilöille on ominaista murteellinen puheenparsi, joka ei käännöksestä välity. Lukukokemukseeni toi syvyyttä se, että olin hiljattain tutustunut kirjan syntyaikojen historialliseen viitekehykseen. Yle Teema on esittänyt viime vuosina kaksi kertaa yhdysvaltalaisohjaaja Ken Burnsin dokumenttisarjan The Dust Bowl ("USA:n 1930-luvun pölymyrskyt"). Olen kummallakin kerrallla katsonut jokaisen jakson kuin tv:n eteen naulittuna. Olen syvästi vaikuttunut niiden ihmisten sitkeydestä, jotka elivät sen ajan ja selvisivät kertomaan siitä. Luin Vihan hedelmiä nyt keskellä päivittäisiä uutisia Eurooppaan suuntautuvasta pakolaisten virrasta. Oli mahdotonta välttyä ajatukselta, ettei ihmiskunta ole valitettavasti juuri kehittynyt tietyissä asioissa. Esimerkiksi tämä ajatuksenkulku kuulostaa masentavan tutulta:
Lännessä vallitsi pelko, kun maanteillä vaeltajien lukumäärä moninkertaistui. Omistajat olivat kauhuissaan omaisuutensa puolesta. Miehet, jotka eivät olleet milloinkaan nälkää tunteneet, näkivät nälkäisten silmien katseen. Miehet, jotka eivät olleet milloinkaan tunteneet erikoista puutetta mistään, näkivät nyt puutteen synnyttämän palon vaeltajien silmissä. Ja kaupunkien sekä pehmoisten esikaupunkien miehet kerääntyivät yhteen puolustaakseen itseänsä; ja he vakuuttelivat itselleen, että he olivat hyviä ja maahantunkeutujat pahoja, niin kuin miehen on tehtävä, ennen kuin hän taistelee. He sanoivat: Nuo kirotut okielaiset ovat likaisia ja tietämättömiä. He ovat rappeutuneita, sukupuolisesti sairaita, mielenvikaisia. Nuo Jumalan kiroamat okielaiset ovat varkaita. He varastavat vaikka mitä. Heille on vieras koko omistusoikeuden käsite. (VH s. 275)
Vihan hedelmät on kertomus kadotetusta elämäntavasta ja särkyneistä unelmista. Se on vihainen poliittinen kannanotto riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Se on kertomus inhimillisen arvokkuuden säilyttämisestä nöyryytysten keskellä. Se on kertomus lähimmäisenrakkaudesta, inhimillisyyden lämmöstä joka jää ainoana jäljelle kun kaikki muu on mennyttä.

Suuri kiitos 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä-blogin Marileelle, jonka maalaismaisemia-lukuhaasteen ansiosta innostuin lukemaan tämän mahtavan klassikon.

"I'm learning one thing good, "she said. "Learnin' it all a time, ever' day. If you're in trouble or hurt or need -- go to poor people. They're the only ones that'll help -- the only ones." (TGOW, s. 444)
Steinbeck, John: The Grapes of Wrath. London: Penguin books, 2011 (1939).
Steinbeck, John: Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath, 1939). Suom. Alex Matson. Helsinki: Tammi, 1965.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Mutta olisiko ollut niin, että kaikki virallinen opetus asioista oli vähän kuin Kansanhuollon järjestämä muonitus: karua ja pelkistettyä. Tai jos ei ollut, niin helposti se sellaiseksi nähtiin. Ja tällainen ylimääräinen tieto, saatiin se sitten ulkomaisista lehdistä, Amerikan äänen radiosta tai vaikka horroksissa saarnaavan tyttölapsen puheista, se oli kuin mustan pörssin tavaraa, tiskin alta toimitettua herrojen herkkua. (s.109)

Unissasaarnaaja on osa Tapio Koivukarin epävirallisesti nimeämää "Sodan varjot"-trilogiaa, jonka aikaisemmat osat käsittelivät inkeriläisten pakolaisten salakuljetusta (Meren yli, kiven sisään, Johnny Kniga, 2007) ja jatkosodan ajan rintamakarkuruutta (Käpykaartilaiset, Johnny Kniga, 2013). Unissasaarnaaja sijoittuu vuoteen 1949, aikaan jolloin Suomi oli täynnä jälleenrakennusta mutta myös paljon sodan eri tavoin rikkomia ihmisiä ja suurta epätietoisuutta maailmantilanteen edessä.

Syrjäisessä lounaissuomalaisessa Nihtamon kylässä asuu Heinosen perhe, jonka sairastelevainen ja hentoinen Tuulikki-tytär alkaa horroksenomaisessa tilassa saarnata parannuksen tekoa pian koittavan maailmanlopun edessä. Tuulikki saa pian runsain mitoin kuulijoita, saarnaajan kuuntelu tuo vaihtelua pienen maaseutupaikkakunnan hiljaisuuteen. Aika on otollinen maailmanlopun profetioille, monet näkevät juuri käydyn sodan merkkinä lopun alusta. Mutta on niitä, jotka koittavat hyötyä Tuulikin saarnaamisesta. Äiti Veera näkee Tuulikissa tilaisuuden tienata rahaa ja kohota pois pientilallisen puutteellisesta olosta. Isä Jussi taas on sodan jäljiltä "tärähtänyt" ja haluaisi vain viljellä ja tehdä pärekoreja omassa rauhassaan. Luikeromainen saarnaaja Sihvonen käyttää Tuulikkia oman asemansa pönkittämiseen. Tuulikin tuki ja turva on karjalaispoika Jaakko, joka yrittää evakkotien jälkeen sopeutua uuteen elämään länsirannikon umpimielisten ihmisten parissa.

Koivukari luotaa hienosti ja lämpimällä huumorilla luomiensa henkilöiden ajatusmaailmaa ja motiiveja. Erityisesti Tuulikin herkkä, luontomystiikkaan taipuva hahmo on koskettava. Ajan kuvaus on Unissasaarnaajassa vahvaa, erityisesti Karjalan evakot saavat tässä kirjassa ansaitsemansa osan. Pitkät saarnajaksot ovat osittain puuduttavia ja juoni rönsyilee paikoin hiukan hukkateille tragikoomisuudessaan. Kaikkiaan Unissasaarnaaja on kuitenkin erittäin tasokas romaani mielenkiintoisesta ajanjaksosta Suomen historiassa.

Kirjassa keskeisellä sijalla ovat maaseudun jälleenrakennuksen ajan elämänmenon sekä Tuulikin luontokokemusten kuvaus. Siksipä rohkenen osallistua Unissasaarnaajalla Marilen Maalaiselämää-lukuhaasteeseen.

Ei äiti tiedä, ei ehkä ymmärrä, sanon hänelle, että minun täytyy nukkua saunakamarissa, omassa rauhassani, aamun ensi säteihin herätä, ensi valossa kulkea, kun sume viipyy vielä suolla, kastepisara kiiltää hämähäkin seitissä kuin kallis hunajapisara. Moninaisista sinä huolehdit, sanoi Vapahtaja Martalle, minun osani on Marian osa, tulen ravituksi metsästä ja Herran sanojen kuulemisesta, luen vanhaa Raamatun sanaa omassa rauhassa saunakamarissa, minun täytyy ravita itseni, kun minut on aikain merkiksi pantu ja ylleni on tullut voima korkeuksista. (s.143)

Koivukari, Tapio: Unissasaarnaaja. Helsinki: Johnny Kniga, 2015.

maanantai 17. elokuuta 2015

Matkavinkki: Hanko - Tulliniemi/Uddskatan


Hangosta on ollut kovasti pöhinää eri medioissa viime aikoina ja kävinpä siellä nyt sitten minäkin. Mistään trendikkäistä merenrantaravintoloista tai muista urbaaneista ajanviettokohteista en osaa sanoa mitään mutta olipa siellä pyörryttävän hieno luontopolku!

Uddskatanin luontopolku on avattu yleisölle vasta vuonna 2014. Kokonaisuudessaan n. 7 kilometrin mittainen luontopolku seurailee aluksi Hangon vapaasataman aitaa, myöhemmin päästään lehtometsän ja mäntykankaiden kautta karuille merenrantakallioille. Polun päässä odottavat Suomen mantereen eteläisin kärki ja huikaisevat merimaisemat. Jännittävän säväyksen polulle antaa Tulliniemen synkempi historia sotavankien läpikulkupaikkana ja myöhemmin naisten rangaistussiirtolana. Aidan takaa voi katsella pahasti ränsistyneitä asuinparakkeja ja kuvitella niissä aikanaan majoittuneiden kovaa kohtaloa... Rannalla voi nähdä myös mereltä ajautuneiden hylkyjen jäänteitä.

Olisi hienoa päästä Tulliniemeen joskus lintujen muuttoaikana, näin kesäreissun kohteenakin se nousi kyllä yhdeksi tämän kesän kohokohdista. Suosittelen, joskin maastokuntoa vaaditaan jonkun verran ja varoitus "ei liikuntaesteisille" kannattaa ottaa tosissaan.






 
 

torstai 13. elokuuta 2015

Stephen King: 11.22.63

  'What if it went wrong?' I drank down the rest of my iced tea in four long swallows, the ice cubes clicking against my teeth. 'What if I managed, God knows how, to stop it from happening and made things worse instead of better? What if I came back and discovered America had become a fascist regime? Or that the pollution had gotten so bad everybody was walking around in gas masks?' (s. 52)
Jake Epping on kolmekymppinen eronnut ja urautunut englannin opettaja, joka saa Tehtävän. Jaken ystävä Al on sattunut löytämään kuppilansa takahuoneesta mystisen reiän jonka kautta on pääsy ajassa 53 vuotta taaksepäin, vuoteen 1958. Al on vakuuttunut, että tämä on tilaisuus vaikuttaa historian kulkuun. Jake lähtee menneisyyteen aikeenaan estää John F. Kennedyn salamurha marraskuussa 1963. Jakesta tulee George Amberson, mies ilman menneisyyttä, joka kiitää Amerikan halki avoautollaan nauttien uudesta elämästään. Mutta edessä oleva tehtävä pelottaa. Jake/George vaipuu synkkyyteen alkaessaan seurata Kennedyn tulevaa murhaajaa Lee Harvey Oswaldia. Valoa ja rakkautta Jaken elämään tuo Sadie, kaunis kirjastonhoitaja. Mutta menneisyys on sitkeä, se vastustaa muutosta. Mitä jos asioiden kulku on sittenkin väistämätön eikä mitään voi muuttaa ilman vakavia seurauksia?
Events are flimsy, I tell you, they are houses of cards, and by approaching Oswald - let alone trying to warn him off a crime which he had not yet even cnceived - I would be giving away my only advantage. The butterfly would spread its wings and Oswalds course would change. (s. 260) 
11.22.63 on muutakin kuin kertomus aikamatkailusta ja Kennedyn salamurhasta. Se on ennen kaikkea rakkaustarina ja elegia menneelle Amerikalle jossa "root beer" maistui oikealta ilman lisäaineita ja kanssaihmisiin uskalsi luottaa. Toki King muistaa myös näpäyttää meitä jotka haikailemme menneen ajan estetiikan perään: entisajan Amerikassa leijuvat sankka tupakansavu ja tehtaiden löyhkä, puhumattakaan rotuerottelun löyhkästä. Eikä King olisi King jos hän ei väläyttäisi taitoaan "kauhistuttavien" tarinoiden mestarina vaikka tämä kirja selkeästi genreltään onkin aivan muuta kauhua. Kirjan alkupuolella esiintyvä hienovarainen viittaus Kingin kauhuklassikkoon Se (It, 1986) veti ihoni kananlihalle ja vei melkein yöunet. (Miten sitä nuorena uskalsikin lukea kaikkia kammotuksia?)

Kuulostanko snobilta, jos sanon että äärimmäisen harvoin tulee tartuttua kirjaan, jonka kannessa komeilee sana "bestseller"? Kingiä en muutenkaan ole juuri lukenut sitten teinivuosien kauhu-innostuksen. Tässä kirjassa oli kuitenkin niin kiehtova aihe etten voinut sitä sivuuttaa. Kysymys "entä jos mennyttä voisi muuttaa, entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?". Ja mikä upea kirja tämä onkaan! Tiiliskivi, jonka haluaisi aloittaa uudelleen alusta viimeisen sivun luettuaan. Ja se Glenn Millerin "In the Mood", joka jää sieluun soimaan...Kirjan ajankuvaus on nautittavaa ja Kingin luomiin henkilöihin kiintyy. Heille soisi käyvän hyvin, vaikka tietääkin että kaikki ei voi käydä hyvin. Kirjan loppu sisälsi monta yllätystä ja oli lopulta ratkaisultaan täydellinen. King on ilmeisesti omilla nettisivuillaan julkaissut vaihtoehtoisen lopun kirjalle mutta en tiedä haluanko lukea sitä... Kirja on ilmestynyt suomeksi Tammen kustantama vuonna 2012 nimellä 22/11/63.
2011 had never seemed more distant than it did then. Hell, Jake Epping had neved seemed so distant. A growling tenor sax was blowing in a party-lit gym deep in the heart of Texas. A sweet breeze carried it across the night. A drummer was laying down an insidious off-your-seat-and-on-your-feet shuffle.
I think that's when I decided I was never going back. (s.324)
King, Stephen. 11.22.63. London: Hodder & Stoughton, 2011. 740 s.

maanantai 3. elokuuta 2015

Matkavinkki: Kemiö - Sagalund


Tuli käytyä pienellä Etelä-Suomen kierroksella. Ajattelin esitellä reissun kaksi parasta kohdetta täälläkin. Ensimmäisenä Kemiön saarella Vretan kylässä sijaitseva Sagalundin museo.

Sagalund on kansakoulunopettaja Nils Oskar Janssonin vuonna 1900 perustama kulttuurihistoriallisten rakennusten ja kasvitieteellisen puutarhan elävä kokonaisuus. Museolla järjestetään erityisesti lapsille suunnattua ohjelmaa ja opetusta. Alueelle on siirretty rakennuksia eri puolilta Kemiötä, viimeisenä Fallan talo, jonka huoneet on sisustettu hurmaavasti 1900-luvun eri vuosikymmenien tyyliin. Sagalundissa on myös herkullista kotiruokaa tarjoava kahvila ja tyrmäävän hieno museokauppa. Monet rakennuksista olivat nyt kierrellessämme lukossa ja niihin olisi päässyt tutustumaan opastetulla kierroksella. Hyvä syy tulla toiste paremmalla ajalla tutustumaan Sagalundiin vielä perusteellisemmin.













perjantai 24. heinäkuuta 2015

Kolme kaunista kirjaa

Kirjojen kamarin hurmaava Katja haastoi minut nimeämään kolme lukemaani kirjaa, joista olen blogannut ja jotka haluaisin vielä lukea uudelleen. Ajattelin ensin etten ole laiskalla verkkaalla tahdillani edes ehtinyt  blogata niin monesta kirjasta, että löytäisin niistä nämä kolme. Mutta löysinpä kuitenkin ja helposti vielä.


Sirpa Kähkönen. Siinä on kirjailija, jonka ylistystä laulan aina kun mahdollista. Olen blogannut kahdesta Kähkösen Kuopio-sarjan kirjasta, Neidonkengästä ja Hietakehdosta. Olen syvästi vaikuttunut Kähkösen taidokkaasta tavasta kirjoittaa mikrohistoriaa. Hänen luomansa romaanihenkilöt tulevat niin lähelle, huokauksineen ja murheineen ja ilonkyyneleineen. Tulen aivan varmasti palaamaan Kuopio-sarjaan vielä uudelleen.


Ja sitten vielä Otfried Preusslerin Mustan myllyn mestari. Olen tämän kirjan lukenut monta kertaa lapsena ja palasin siihen nyt aikuisena. Tätä kirjaa metsästän antikvariaateista ja poistokirjamyynneistä. Luen sen varmasti vielä uudelleen kunhan löydän sen joskus omaan hyllyyni. Jos löytäisin sen alkuperäiskielellä niin vielä parempi!


Kuvat ovat villinä rehottavista kirjahyllyistäni. Arvaa, olenko jo lukenut kaikki hyllyyni haalimat kirjat? Nii-in, kun pitää vielä lukea uudelleen niitä vanhoja suosikkeja...

En nyt varsinaisesti haasta itse ketään mutta aiheesta saa napata kiinni jos siltä tuntuu!