lauantai 20. joulukuuta 2014

Joulussi jutui


Pupuleipomon Taika haastoi minut kertomaan omista jouluajatuksistani joten olkoon menneeksi.

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?

No eeei, en. En oikein välittäisi törmätä yhteenkään joulupukkiin ainakaan ennen aattoiltaa, enkä ainakaan minkään automarketin aulassa marraskuussa. Tonttuihin liittyvä folklore on kyllä mielenkiintoista.


 2. Kirjoititko joulupukille?

Kyllä olen joskus kirjoittanut. Vanhempieni luona taitaa olla vieläkin tallessa yksi kirje, jossa toivon mm. View-masteria. Sellaisen aarteen myös sain.
 

3. Onko kinkku joulupöydän kunkku vai selviätkö ilmankin?

Olen selvinnyt ilman kohta 20 vuotta. Kylmäsavutofu on joulupöytäni herkku.



4. Noloin saamani joululahja tai lahjojen jakoon liittyvä muisto.

En tiedä onko tämä varsinaisesti nolo muisto, mutta kuitenkin selvästi mieleenjäänyt sattumus: Olin jonkun verran toisella kymmenellä kun eräänä jouluaattoiltana kuulin äitini sanovan "sais ne lahjat koht jo jakka vaikkei meil pali mittä lahjoi tänävuan olekka." Mitä? Tiesin, että meillä oli taloudellisesti vähän tiukkaa mutta ettei lahjoja ollenkaan? Pahoitin mieleni ja menin vaivihkaa huoneeseeni itkemään. En suinkaan itkenyt sitä, että olisin halunnut jonkin tietyn lahjan tai paljon lahjoja ylipäänsä vaan sitä, että lahjat nyt vaan kuuluvat jouluaattoon - tunnelma oli pilalla... Jonkun ajan päästä isäni tuli etsimään minua, olisi aika jakaa lahjat. Ja kyllä niitä lahjoja oli, ihan yhtä paljon kuin muinakin jouluina. Ymmärsin vasta myöhemmällä iällä mitä perisatakuntalainen "ei pali mittä" tarkoittaa. Niin nyt vain kuuluu sanoa, ettei vaan luulla että tässä ylpeillään ja kehuskellaan omilla saavutuksilla. Vieraat kutsutaan kahvipöytään sanoin "tulkka ny ottama, vaikkei täsä pali mittä ol" silloinkin kun emäntä on valmistanut sen seitsemän toinen toistaan herkullisempaa sorttia tarjottavaksi.



 5. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä tai kaapin perälle notkumaan?

On minulla kaapissani yksi muinoin saatu aluspukine, joka muistuttaa antajansa motiiveista niin kovasti etten oikein saa kehdatuksi sitä käyttää...


6. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?

Lapsuuskodissa minä koristin kuusen, eikä milloinkaan ennen aattoaamua. Tällä hetkellä uudet perinteet ovat vasta muotoutumassa. Ajattelin tänä jouluna hakea pienen kuusennysän tuosta pihalta paikasta, jossa se ei kuitenkaan mahtuisi kasvamaan. Olen aika hellämielinen puita kohtaan, ei puhettakaan että voisin kaataa sen aukion komeimman kuusen. Muovikuusen kanssa en kuitenkaan tule koskaan mahtumaan saman katon alle, mielummin sitten vaikka yksi kuusenoksa maljakkoon.



7. Ostatko kotiisi joulukukkia? Mikä on joulukukkasi?   

Voi, olen niin rakastunut tuohon valkeaan amaryllikseen... Myös hyasintin tuoksu kuuluu ehdottomasti jouluun. 

En nyt varsinaisesti haasta ketään, mutta aiheesta saa napata kiinni jos siltä tuntuu!

perjantai 12. joulukuuta 2014

Pimeytehen valoa...

Tänään olen ihastellut valoja. Lounaisrannikon mustaan kaamospimeyteen tuo valoa pitsitaiteilija Tarmo Thorströmin hurmaava teos "Dronttohtorlai", joka valaisee Rauman pääkirjaston vieressä sijaitsevan Sepän talon seinää.


 Teoksen nimi vaatinee selityksen: Rauman giälinen sana "dronttohtor" viittaa talossa pitkään menneinä vuosikymmeninä asuneeseen hammaslääkäriin, päätettä "lai" käytetään pitsikuvioiden nimeämisessä. Enemmän teoksesta ja Sepän talosta täällä.


Vanhassa Raumassa Heikklän talon sisäpihalla vietettiin valoiltaa. Ovat ne kauniita katsella, mutta vähän vaarallisia nuo pilttipurkkilyhdyt...


  Ja kuusi kynttilöitä on käynyt kukkimaan raatihuoneen edustalla.


Mutta parasta tänään oli se, että hetken paistoi aurinko ja loi säteitään amarylliksen ensimmäiseen avautuvaan kukkaan.


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa-lukuhaasteen koonti


Aimo Tukiainen: Lumipukuinen sotilas (harjoitelma Keski-porin kirkon sankaripatsaaseen) Purnu, Orivesi.
Niin käy kuten useimmiten elämässä: aika loppuu kesken. Kesken tuossa pöydällä vieressäni ovat vielä Eeva Kilven lapsuusmuistelma Talvisodan aika ja Ville Kivimäen tietoteos Murtuneet mielet. Olisin halunnut (ja aion) lukea vielä paljon enemmän sodasta, se on minulle aiheena kestokiinnostava. Suketus lanseerasi Ihminen sodassa-lukuhaasteen vuosi sitten koska sota on kuulemma monelle himolukijallekin aihe, joka ei kirjallisuudessa kiinnosta ollenkaan. Itse olen pohtinut tykönäni, miksi juuri sota on niin kiinnostava aihe, kaikessa synkkyydessään. Mitään tyhjentävää vastausta siihen en nyt uskalla antaa. Ehkä se johtuu sukuhistoriastani, ehkä ihmisluonteen yleisestä taipumuksesta tuntea kiinnostusta kuolemaan ja pelkoon. Tai sitten siitä ihailusta, jota koen niiden ihmisten sitkeyttä kohtaan, jotka ovat joutuneet läpikäymään sodan kurjuuden ja selvinneet kertomaan siitä.

Aloitin tämän blogin maaliskuussa ja liityin mukaan haasteeseen toukokuussa. Kuluneen vuoden aikana olen varmasti lukenut muutakin sotaa sivuavaa kirjallisuutta, mutta olen tähän suoritukseksi vääpelin arvoon kelpuuttanut vain ne kirjat, joita lukiessa olen ajatellut niiden nimenomaan sopivan tämän haasteen piiriin.

II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet

III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)

II maailmansota

Heinrich Böll: Aadam, missä olit
Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt

V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan)

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat
Tapio Koivukari: Käpykaartilaiset
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan


Rauhaa.


perjantai 28. marraskuuta 2014

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet



Linda ei enää tiennyt mihin uskoa. Uskominen sitä paitsi oli myöhäistä, nyt puhuivat aseet. Porvarit olivat muuntuneet punaisten silmissä hirvittäviksi lahtareiksi, kansanmurhaajiksi ja verihurtiksi. Punaiset olivat valkoisten mielikuvissa roskaväkeä, huligaaneja, agitaattoreita, punaryssiä. Viha leimusi ja sitä ruokittiin kaikkialla. Väkivalta ja kosto odottivat tilaisuuttaan. Ne piileskelivät jokaisen sisimmässä, vain normaaliolot pitivät ne kurissa. Nyt oli tullut niiden ihmisten tilaisuus, jotka nautinnokseen toteuttivat pimeitä viettejään. He tunkivat häikäilemättä syrjään maltillisen ja järkevän kansanosan ja ottivat ohjakset käsiinsä. (s. 238)
Itkevät syvät vedet on historiallisista romaaneistaan tutun Pirjo Tuomisen Satakuntaan 1910-1930 luvuille sijoittuvan trilogian avausteos. Kirjassa eletään vuoden 1917 vallankumoushuuman ja itsenäisyystoiveiden hetkistä kansalaissodan lopun katkeriin jälkinäytöksiin. Maakunta kuhisee vallankumouksen villitsemiä venäläisiä sotilaita, suuret joet ja rautatie kuljettavat ihmisiä ja aatteita edestakaisin. Kirjan keskeiset henkilöt ovat Linda, sahanpatruunan tytär ja torpan poika Joel, josta on tullut sahan luotettu päällysmies ja idealistinen vasemmistolainen. Lindan ja Joelin välille syttyy ystävyys ja lopulta rakkaus. Lindan Heikki-veli innostuu valkoisen aatteen palosta liittyessään suojeluskuntaan. Joelin liityttyä punakaartiin joutuu Linda pohtimaan omaa asemaansa vihollisleirien välissä. Väkivallan ja raakuuksien alettua on mahdotonta kenenkään pysyä enää puolueettomana.

Kirjan tapahtumat perustuvat perimätietoon ja aikalaishaastatteluihin ja kuvaavat kansalaissodan tapahtumia Satakunnassa hyvinkin tarkasti. Voisin kuvitella että jopa tuskastuttavan tarkasti sille lukijalle, jolle pitäjien ja kylien nimet eivät ole tuttuja. Itse jouduin tekemään kovasti ajatustyötä nähdäkseni sieluni silmin sen 1910-luvun maiseman jota Tuominen kuvaa, enkä sitä nykymaisemaa jonka halki olen ajanut satoja kertoja. Osin kirjassa on jopa varsin historioiva ja koulukirjamainen ote, mutta jos kaipaa kertausta siitä, mitkä tapahtumat johtivat vuoden 1918 sisällissotaan, on Itkevät syvät vedet kirja paikallaan. Itse aion lukea myös sarjan kaksi muuta kirjaa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Tuominen, Pirjo: Itkevät syvät vedet. Helsinki: Tammi, 2001.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt

 "Autoihin!" Ja taas tien päälle./
Ei aikaa torkuille, levolle./
Kuin kaleidoskoopin lävitse/
Euroopassa rynnistämme./
Univelka, juopottelu:/
kasvaa siivet olkapäihin./
Kaikki pyörii kahdentuen,/
kasvot, viitat, tie, tuo risteys,/
räjähdykset, miinat, haavat,/
hyvyys, ilkeys, kauhu, riemu,/
purppuraisuus Preussin öiden,/
Preussin päivien hopea. (s.91)

Preussin yöt on Aleksandr Solženitsynin (1918-2008) omakohtaisiin rintamakokemuksiin perustuva runoelma. Siinä neuvostosotilaat etenevät toisen maailmansodan loppuvaiheessa Itä-Preussin maaperällä ryöstäen, ryypäten ja raiskaten. Talot sytytetään palamaan, SS-sotilaan morsian ammutaan kuulusteluitta lumihankeen. Runoelma runtelee tunnistamattomaksi kuvan "suuren isänmallisen sodan" sankareista ja Euroopan vapauttajista. Jukka Mallinen kirjoittaa kirjan esipuheessa Preussin Öiden olevan Solzenitsynin "Neuvostoliitossa kirotuista teoksista ehkä kirotuin." Kuvaan sopii se, että runoelma on kirjoitettu muistin varaan vankileirillä jonne Solženitsyn joutui sodan jälkeen kirjoitettuaan epäkunnioittavasti Stalinista. Painettuna Preussin Yöt ilmestyi vasta 1970-luvulla.

Läpi runoelman kuuluu intellektuellin kertojan oma pohdiskeleva ääni, hän panee merkille muiden tekemät rikokset upseerin moraalisella ylemmyydellä. Hän viittaa eurooppalaisen sivistyksen historiaan ja rinnastaa siihen idästä tulevat valloittajalaumat. Mutta itse kirjailijakaan ei ole houkutuksille immuuni. Tarkastellessaan pian liekkien ruuaksi joutuvaa postitoimistoa hän jää ihastelemaan puhtaan valkeiden papereiden pinoja ja laadukkaiden kynien valikoimaa ja verratessaan niitä neuvostomateriaalien surkeuteen antaa vihdoin houkutukselle periksi: "Aarteen etsin kiihkoissani/ niin kuin luolia koluisin/ ahnaana mä kerjäläinen/ -puettuna upseeriksi- / kun perukoille löydän vihdoin,/ napsautan vain sormiani:/ Tämä kyytiin! Tuosta myöskin!/ Ken käskee minun hävetä,/ sen kokemaan mä lähetän/ liiton, neuvostot Venäjän." (s. 63) Runoelma loppuu kertojan lopulliseen moraaliseen rappiotilaan, hänkin alentuu raiskaamaan.

Sammakon julkaisema Preussin yöt on kaksikielinen julkaisu, aukeamalla ovat vierekkäin alkuteksti ja suomenkielinen käännös. Kiiltomadon kriitikko Pauli Tapio moittii kovin sanoin suomentaja Olli Hyvärisen suomennokseen valitsemaa kalevalamittaa. Oma venäjän kielen taitoni ei riitä suomennoksen arviointiin. Periaatteesta tervehdin kuitenkin aina ilolla runoteoksia, joissa runot ovat mukana myös alkukielellä. Kirjan lopussa on myös suomentajan oma jälkisana.

Osallistun Preussin Öillä Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Solženitsyn, Aleksandr: Preussin yöt (Прусские ночи, 1974) Suom. Olli Hyvärinen. Turku: Sammakko, 2014.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat


Anni makaa vieraskamarin sängyssä kuudetta päivää. Ei siksi, ettei jo pystyisi talon töihin, ei hän enää kipeä ole, mutta hänen aivonsa eivät pysty käskemään häntä, raajat eivät tottele, vaikka hän yrittää niitä komentaa. Ainakin lapsilla on kaikki hyvin. Anni luottaa vanhempiinsa. Ja sisareensa, jonka kanssa on pitänyt yhtä koko nuoruutensa ja läpi raskaat sodan vuodet. He ovat jakaneet yhdessä tuskan ja surun. Ensin Asserin katoamisen ja tyhjän arkun hautaamisen. Mikään ei ollut sitä ennen tuntunut niin pahalta kuin haudata kuollut mies tyhjässä arkussa. Oma aviomies, jota oli rakastanut ja josta ei jäänyt jäljelle arkkuun laitettavaa kuin vanha valokuva. (s. 85)
Luettua elämää-blogin Elina bloggasi ansiokkaasti tästä kirjasta ja onneksi niin, tuskin olisin tätä hetken mielijohteesta kirjastosta mukaan napannut. Kansikuva on jotenkin niin lohduttoman synkkä, tosin synkkä on tarinakin, ei onneksi ihan ilman valonpilkahduksia kuitenkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosille 1944-1949. Asseri on joutunut sotavangiksi Neuvostoliittoon jatkosodan alkumetreillä. Kotona hänet on jo ehditty haudata kentälle jääneenä sankarivainajana ja kotiväki on yrittänyt jatkaa elämäänsä. Vankileireillä monta vuotta kärsinyt mies palaa kuitenkin kotiin. Vaimo Anni on ehtinyt kokea uuden rakkauden neuvostoliittolaisen sotavangin kanssa ja tuvan lattialla taapertaa Asserille tuntematon tummakutrinen pikkupoika. Katkeruus, kosto ja sotatraumat nousevat esiin Asserin mielessä. Anni kipuilee menetettyä rakkautta ja kyvyttömyyttään antaa anteeksi Asserin julmaa käytöstä. Kirjassa käsitellään myös Suomesta takaisin Neuvostoliittoon lähetettyjen inkeriläisten kohtaloa. Kirjan loppuratkaisu on tavallaan hieman epäuskottava, toisaalta olisi ollut julmaa kirjoittaa sitä mitenkään muuten. Rikotut kuvat on erittäin koskettava, raastava kirja siitä, mitä kaikkea sota voikaan hajottaa ihmisen mielessä ja sydämessä.

Rikotut kuvat on Anitta Kaitajärven (s.1952) esikoiskirja. Hän kirjoittaa konstailematonta, kirkasta kieltä ja kuvaa erityisesti naisten työtä ja arkea tarkkanäköisesti. Lukulampun haastattelussa Kaitajärvi kertoo että olisi halunnut kirjoittaa Sofi Oksasen Puhdistuksen. Tavallaan hän tällä kirjallaan puuttuukin juuri samoihin teemoihin ja kipupisteisiin kuin Oksanen, joskaan ei Rikotut kuvat tyylillisesti vielä Oksasen tasolle ylläkkään. Sotavankeus puolin ja toisin on aihe jota ei juurikaan tietääkseni ole suomalaisessa (kauno)kirjallisuudessa käsitelty joten senkin puolesta Rikotut kuvat on lukemisen arvoinen kirja. Samaa voi sanoa inkeriläisten kohtelusta Suomessa. Tapio Koivukari on sentään kirjoittanut inkeriläisten salakuljetuksesta Ruotsiin kirjassaan Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga, 2007), mutta muuta asiaa käsittelevää kaunokirjallisuutta en tunne. Kernaasti saa vinkata jos on tiedossa muita kirjoja näistä aiheista!

Osallistun Rikotuilla kuvilla Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Kaitajärvi, Anitta: Rikotut kuvat. Espoo: Myllylahti, 2014. 258 s. 

torstai 13. marraskuuta 2014

Philip Kerr: Liekit Berliinissä


Toimistorakennukseni takana, sen kaakkoispuolella, oli poliisin päämaja, ja ajattelin kaikkea kovaa työtä, jota siellä tehtiin kaupungin rikollisuuden nujertamiseksi. Rikollista oli esimerkiksi se, että puhui epäkunnioittavasti Führeristä, myi lihakaupassa ei-oota, jätti tekemättä Hitler-tervehdyksen tai oli homo. Sellaista Berliinissä oli kansallissosialismin alaisuudessa: se oli iso kummitustalo, jossa oli hämäriä nurkkauksia, synkkiä portaikkoja, arveluttavia kellareita, lukittuja huoneita ja vintti täynnä valtoimenaan riehuvia räyhähenkiä, jotka paiskoivat kirjoja, rymisyttivät ovia, rikkoivat ikkunoita, karjuivat öisin ja ylipäänsä pelottelivat asukkaita niin pahasti, että toisinaan he olivat valmiit myymään asuntonsa ja häipymään muualle. Useimmiten he kuitenkin vain sulkivat korvansa, peittivät mustelmaiset silmänsä ja yrittivät teeskennellä, että mikään ei ollut pielessä. (ss. 64-65)
Minä olen erittäin vaativa dekkareiden lukija. Valtaosa dekkareista menee minulla automaattisesti lokerikkoon "ei kiinnosta". Mutta jos dekkariin liittyvät sana 'noir', 'Berliini', ja 'vuosi 1936' niin johan kiinnostukseni herää.

Skotlantilaisen Philip Kerrin Liekit Berliinissä on yksityisetsivä Bernie Guntherin tutkimuksista kertovan sarjan ensimmäinen osa. Gunther saa tehtäväkseen selvittää vaikutusvaltaisen teollisuuspohatan tyttären ja vävyn murhaa ja etsiä murhan yhteydessä varastettuja timantteja. Kohta Gunther saa tehtäväkseen jäljittää myös kadonnutta natsien luottomiestä ja hänen mukanaan viemiä salaisia papereita. Kirjan luoma maailma on tyylikäs: juonessa esiintyy kohtalokkaita naisia ja mustat autot kuljettavat synkkiä miehiä pitkin Berliinin öisiä katuja. Kirjan juoni kulkee (erittäin) monimutkaisia polkuja vieden Guntherin lopulta myös synkistä synkimpään paikkaan, keskitysleiriin.

Kirja vilisee Berliinin maamerkkejä ja anekdootteja natsihallinnosta. Gunther pääsee niin tapaamaan ministeri Hermann Göringiä kuin istumaan Berliinin olympialaisten katsomoon. Jonkunlainen tuntemus kansallissosialistien hallitsemasta Saksasta on paikallaan, niin tiuhaan Kerr heittää mukaan viittauksia ajan henkeen ja tapoihin. Kirjan alkukielisen nimen, The March Violets, merkitys vaati minulta selvittelyä: nimi viittaa niihin kansallissosialistisen puolueen jäseniin, jotka liittyivät puolueeseen sen jälkeen kun natsit nousivat valtaan vuoden 1933 maaliskuussa ja ennen kuin puolue lopetti uusien jäsenien hyväksymisen pari kuukautta myöhemmin. Takinkääntö ja oman edun tavoittelu politiikan kautta ovatkin keskeisessä osassa tämän kirjan henkilöiden toimissa. Gunther itse pyrkii pysymään neutraalina, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kirjan heikkous on sen paikoittainen alatyylisyys. Guntherin leukailut tuovat mieleen enemmänkin 80-luvun elokuvien kovat jenkkipoliisit kuin 30-luvun saksalaisen yksityisetsivän. Liekit Berliinissä onkin kirjoitettu alunperin 80-luvulla ja Kerr on jatkanut alun perin trilogiaksi tarkoitettua sarjaa viime vuosina. Aion lukea lisää, Kerr osaa taitavasti luoda kiehtovan synkkää tarinaa.

Kerr, Philip: Liekit Berliinissä (The March Violets, 1989). Suom. Jukka Jääskeläinen. Jyväskylä: Atena kustannus Oy, 2012.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ruotsalaisuuden päivän haaste - lue kirja ruotsiksi!

Kuva laivanvarustajan kotimuseo Marelasta Raumalta.
Näin ruotsalaisuuden päivän kunniaksi aion vihdoin tunnustaa erään puutteen kirjallisessa elossani ja haastaa itseni korjaamaan sen. Olen joskus ainakin osannut ruotsia melko hyvin, joten teoriassa olisin voinut lukea kirjoja myös ruotsiksi. Vaan enpä ole, en ainakaan yhtään kokonaista kirjaa. Muutamaa olen joskus aloittanut, mutta kesken ne ovat jääneet. Epäilemättä myös ruotsin kielen taito on käytön puutteessa päässyt ruostumaan.

Haastan siis itseni seuraavasti: On luettava yksi suomalainen kirja ruotsiksi. Kirja saa olla joko alkuperäiskielinen tai ruotsiksi käännetty. Aiemmin suomen kielellä luettu kirja käy. Genrellä ei ole väliä. Aikaa on Kalevalan päivään 28.2.2015  asti. Mukaan haasteeseen saa mielihyvin lähteä ja vinkata siitä takaisin minulle!

Tällä haasteella ei ole mitään (kieli)poliittista ulottuvuutta, tarkoitus on vain haastaa omat lukutottumukset ja aivosolut. Palkinnoksi haasteen suorittamisesta saa kymmenen pistettä ja papukaijamerkin :)

torstai 30. lokakuuta 2014

Metsältä tuoksuva huoneeni

Sitä riemua kun lokakuun aurinko viime voimillaan valaa äkkiä maailman täyteen väriä. Minä luen taas Eeva-Liisa Manneria:
Metsältä tuoksuva huoneeni
punertuu yhä aikaisemmin
auringon laskusta,
hongan sydän tummuu,
taipunut valo on kylmä.
Ilta on punainen ja vanha
kuin raudan kirjo.
(Niin vaihtuivat vuoden ajat, Tammi 1964)



keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kerstin Ekman: Herran armo (Sudentalja I)

Minä  kuulun toiseen aikaan. Kaikilla heillä, jotka haluaisivat kuunnella sen ajan kertomuksia, on suu täynnä multaa. Aikoja ja aikoja, senpuoleen. Ei ole kuin yksi aika ja siinä sitä on, kunnes lasketaan Röbäckin kirkkomaan multiin.(s.118-119)
On ollut vaikeaa löytää sanoja kertomaan tästä hienosta, monitahoisesta kirjasta. Olen lukenut aikaisemmin Ekmanilta kirjan Tapahtui veden äärellä (Händelser vid vatten, 1993) ja jo silloin vaikutuin Ekmanin taidosta kuvata elämää niin että kuvauksesta löytää aivan yllättäen yhteisen inhimillisen kokemuksen. Ekmanin teksti on kuin kylmää kirkasta järvivettä, siihen upottautuminen tekee hyvää ja samalla hiukan kipeää.

Kirjan alussa eletään 1910-lukua. Hillevi on ihanteita täynnä oleva nuori kätilö, joka lähtee Uppsalasta Jämtlannin villeille metsäseuduille. Hillevi on salakihloissa nuoren papin kanssa, mutta hänet yllättää uusi rakkaus joka saa hänet jäämään keskelle metsiä ja järviä, kasvamaan niihin kiinni. Toinen keskeinen henkilö kirjassa on Elis, kaltoinkohdeltu nuori poika joka karkaa surkeasta kotipirtistään ja pääsee monien vaiheiden kautta kauas pois, toteuttamaan unelmiaan taiteilijana. Välillä tarinaa kertoo Risten, Hillevin kasvattitytär joka on palannut takaisin kotiseudullen vanhana naisena ja muistelee mennyttä aikaa. Tarina polveilee monen aikakauden ja ihmiskohtalon kautta kuvaten sitä, mikä muuttuu yhteiskunnassa ja sitä, mikä pysyy samana ihmisluonnossa.

Keskeinen teema kirjassa on monenlainen rajankäynti. Siinä liikutaan Ruotsin ja Norjan rajalla, saamelaisalueen ja "sivistyneen" Ruotsin rajalla, kristinuskon ja taikauskon rajalla ja elämän ja kuoleman rajalla. Kaiken keskellä on ihmisen yhteys luontoon - tuntureihin, järviin ja metsiin.
Ainoa asia, mistä en tässä kirjassa pitänyt oli suomennoksen häilyvyys murteellisen puheenparren kohdalla. Minua häiritsi kun kirjan jämtlantilaiset kuulostivat pääni sisässä milloin karjalaisilta, milloin pohjalaisilta, milloin lappilaisilta... Piti oikein kartasta tarkistaa, että millä leveyspiireillä se Jämtlanti oikeastaan sijaitseekaan. Joka tapauksessa kirja oli kokonaisuutena hieno lukukokemus. Herran armo on ensimmäinen osa trilogiasta ja toinen osa odottelee minulla jo lukemistaan.
 Ja mitäpä siitä, Hillevi ajatteli ja ymmärsi alkaneensa muuttua toiseksi.
Ei, ei toiseksi. Kyllähän sitä pysyi samana ihmisenä koko elämänsä. Mutta kauluksettomat paidat olivat niitä huolia, joita ei lopulta ottanut kovin raskaasti. Samoin tahrat liiveissä ja pöytäliinassa. Ihmisten puheet. Arvostelut.
Oli kokonainen maailmantäysi ajatuksia, joista hän ei ollut tiennyt. Piti menettää yöunensa, jotta tuli ajatelleeksi niitä. Ne olivat olemassa, tuolla ulkopuolella. Itse metsä ajatteli niitä. Mutta aina ennen kuin ihmiset olivat ehtineet jalkeille ja alkaneet liukastella kiireen vilkkaa kohti huussejaan ja omettojaan. Vesi ja sarastuksen himertävä juomu virrassa ajattelivat niitä. Kumma kyllä niitä saattoi ajatella myös täällä, keskellä puheensorinaa ja kahvimyllyn rahinaa. Sitä hän ei ollut tiennyt. (s.373)


Ekman, Kerstin: Herran armo. Sudentalja I (Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999) 
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2002.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirja vuoden 1943 näköispainoksena. Alla aukeama Suomen kuvalehdestä nro 30/1943
Olen onnellinen, hän ajatteli, nauran kun ryssä marssii Viroon ja heimokansa tuhoutuu. Nauran, hän ajatteli, vaikka äsken olin vielä kalpea ja epätoivoinen, vaikka kavaltajat pettävät onnettomia ihmisä Helsingissä, vaikka valheellinen rauha on hajoamassa ympäriltäni, sittenkin nauran. Niin höperö on siis ihminen! (s. 132)
Nuorukainen ja neito tapaavat talvisodan jälkeisessä Helsingin keväässä. Nuorukainen, Aatos, on
taidemaalari ja saanut sodassa vamman päähänsä. Neito, Marjut, on yliopisto-opiskelija ja varakkaan perheen tyttö. Syttyy rakkauden liekki, jota molemmat koettavat kaikin keinoin peitellä ja kieltää. Marjut kutsuu Aatoksen serkkunsa rintamatoverina kesänviettoon perheensä kotikartanoon toipumaan vammastaan. Suursodan kumu muualla Euroopassa ja Suomen tukala asema uuden sodan uhatessa toimivat taustana kahden nuoren viha-rakkaussuhteen myllerrykselle.

Rakkaus vainoaikaan on hämmentävä kirja. Jos lukisi sen ilman tietoa kirjoittajan nimestä, ei voisi kuvitella lukevansa Waltaria. Kirja on pateettinen, melodramaattinen. Siinä kuvataan vuoroin isänmaallista hengennostatusta ja vuoroin nuoren neidon rasittavia mielenoikkuja ja lemmentuskia. Ehkä tyylillisen heikkouden takia tämä kirja onkin lähes unohdettu Waltarin tuotannosta. Panu Rajalan Waltari-järkäle Unio Mystica (WSOY, 2011) ei edes mainitse kirjan olemassaoloa, mutta mainitsee Waltarin tehtailleen näihin aikoihin sarjan käsikirjoituksia "hyväntuulisiin ja pinnallisiin ajanviete-elokuviin". Voisin hyvin kuvitella Rakkauden vainoaikaan olleen alunperin elokuvakäsikirjoitus, niin (tuskastuttavan) paljon siihen on kirjoitettu kohtauksia täynnä haikeita silmänluonteja ja kopeita niskojen nakkeluja. Mutta ajankuva on  kiinnostava: Välirauhan aika, suuri epävarmuus ja pelko tulevasta. Samoin kirjassa on paikoin koskettavia kohtia, joissa Aatos tuskailee oman sotatraumansa kanssa ja pitää itseään pelkurina. Yksi kiinnostava ulottuvuus on myös Marjutin kokema pelko omaa seksuaalisuuttaan kohtaan, jonka pohjalla on joutuminen talvisodan työvelvollisena avustamaan synnytyksessä keskellä pommitusta. Kirjan loppukohtaus on kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava:
Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskissaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojellakseen kasvojaan pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harjat hulmuavina, silmissä villi leimu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataista unelmaa eikä mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioiden alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään. (ss. 249-250)
Otan tällä viidennen osasuorituksen Suketuksen Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.


Waltari, Mika: Rakkaus vainoaikaan. Juva: WSOY, 1994 (1943). 250 s.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Heinrich Böll: Aadam, missä olit


Minua viehättävät nämä Otavan 1970-luvun pikkuiset delfiini-pokkarit. Tämä yksilö tuli vastaan raumalaisella pihakirppiksellä eräänä kauniina kesäiltana. Illan henki ja kirjan henki eivät olisi voineet olla enempää ristiriidassa mutta kirja lähti silti mukaan.

Heinrich Böll (1917-1985) on Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden suurimpia nimiä. Böll aloitti kirjailijan uransa pian toisen maailmansodan jälkeen ja käsitteli kirjoissaan omakohtaisia kokemuksiaan rintamalta. Näihin varhaisiin teoksiin kuuluu Aadam, missä olit  (Wo warst du, Adam?, 1951). Kirjan nimi viittaa kirjailija Theodor Haeckerin sodanaikaisiin muistelmiin Tag- und Nachtbücher, joita Böll siteeraa kirjan alussa: "Maailmanlaajuisesta katastrofista voi olla monenlaiseen. Myös alibiksi, kun Jumala kutsuu, Aadam, missä olit? 'Olin maailmansodassa'".

Aadam, missä olit on lakoninen kuvaus kaiken idealisminsa menettäneistä Saksan sotilaista toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Saksan häviö näyttää jo vääjäämättömältä ja kukin yrittää ensi sijassa säilyttää oman henkensä ja järkensä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Saksan itärintamalle, lähinnä Unkariin. Kirjan keskeinen henkilö on sotilas nimeltä Feinhals, mutta tapahtumista kerrotaan myös muiden sotilaiden ja siviilien näkökulmasta. Kirja rakentuu absurdeista ja julmista episodeista: sotilassairaalan vääpeli yrittää pysyä sopivasti humalassa koko päivän ja odottaa vain viikottaista hetkeä, jolloin näkee kauniin unkarilaistytön, keskitysleirin komentaja menettää järkensä kuullessaan juutalaistytön laulun ja sotilaita kuolee tulituksessa sananmukaisesti keskellä paskaa. Kirjan yksi riipaisevimmistä kohdista on kuvaus unkarilaiseen juutalaisnaiseen rakastuneen Feinhalsin tuhoon tuomitusta toiveesta elää normaalia elämää ja rakastaa:
"Tuletko sinä takaisin?"
"Varmasti", Ilona sanoi hymyillen, "niin pian kuin voin. Rakastan sinua." Ilona tarttui äkkiä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suulle. Sitten Ilona lähti kulkemaan hyvin nopeasti poispäin, eikä Feinhals tahtonut katsoa hänen jälkeensä, vaan käveli pientä ravintolaa kohti. Sisään astuessan hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, hyvin tyhjäksi, ja hänellä oli tunne, ikään kuin olisi lyönyt jotain laimin. Hän tiesi, että oli mieletöntä odottaa, ja tiesi samalla, että hänen täytyi odottaa. Hänen täytyi antaa Jumalalle mahdollisuus kääntää asiat sellaisiksi, kuin niiden olisi pitänyt olla, vaikka hän oli puolestaan varma, että ne olivat jo aikoja sitten kääntyneet kokonaan toiseen suuntaan: Ilona ei tulisi takaisin. Tapahtuisi jotain, mikä estäisi hänen takaisintulonsa -- kukaties oli julkeata rakastaa juutalaisnaista tässä sodassa ja toivoa, että hän tulisi takaisin. Feinhals ei tiennyt edes Ilonan osoitetta, ja hänen täytyi harjoitella toiveikkuutta odottamalla tyttöä täällä, vaikkei hänessä mitään toiveikkuutta ollutkaan. Kukaties hän olisi voinut juosta Ilonan jälkeen ja pakottaa hänet jäämään -- mutta ketään ihmistä ei voitu pakottaa, ihmisiä voitiin vain tappaa, se oli ainoa pakko, jota heitä kohtaan voitiin harjoittaa. Elämään ei ketään voitu pakotttaa, ei myöskään rakkauteen, se oli mieletöntä. Ainoa asia, millä tosiaan oli valta heidän ylitseen, oli kuolema. (ss. 91-92)
Böll on täysin armoton kuvatessaan sodan turhuutta ja tuhoavuutta, tässä kirjassa ei ole onnellista loppua kenellekään. En voi väittää, että olisin valtavasti nauttinut tästä kirjasta mutta olen kuitenkin tyytyväinen että se tuli vastaani. Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Böll, Heinrich: Aadam, missä olit. (Wo warst du Adam? 1951) Suom. Aaro Lassi. Helsinki: Otava, 1974. 186 s.

torstai 11. syyskuuta 2014

Sumuseittejä ja säilömisiä


Erikoisia aamuja. Hiljaisesta sumusta kuuluu vain varisten syysraakku ja hedelmien kopse. Et ole koskaan kaukana hämähäkistä, sanotaan. Se on helppo uskoa.

Kotiliesi kirjoittaa 69 vuotta sitten: "Jokainen on varmaan olosuhteittensa mukaan varannut ensi talvea varten mahdollisimman paljon sekä marjoja että vihanneksia, jotka jokaisessa perheessä tulevat monesti olemaan  emännälle hyvänä apuna. On nim. ennustettu, että ruuan saanti tulee ensi talvena olemaan kireämpi kuin koskaan ennen. Säilöntäkausi jatkuu siksi edelleen ja ruoan lisää on yhä hankittava ja säilöttävä."

Minä elän onnekasta aikaa. Saan keskittyä säilömään valoa ja värejä.


 
 
 
 

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Anja Snellman: Pääoma

Ei kestä varmaan kauaakaan, kun jotkin keksinnöt ja säädökset estävät sinunlaistesi syntymän. Ja maailmasta tulee täydellisempi paikka. Myös minunlaiseni jäävät silloin kehkeytymättä. Nämä sanat, nämä lauseet uupumaan. s. 202
Olen lukenut Anja Snellmanin/Kaurasen lähes koko tähän astisen tuotannon. Silti epäröin tarttua tähän kirjaan. Pidin aihetta, kertomusta Snellmanin hiljattain kuolleesta vammaisesta sisaresta, liian intiiminä, liian paljastavana "kohu"-aiheena. Lopulta kirja lähti kuitenkin kirjastosta mukaan ja se kannatti. Kirja on kaunis ja kunnioittava rakkauden osoitus. Sielunmessu, kuten kirjan alaotsikkokin kertoo.

Pääomassa Snellman palaa oman sukunsa tarinaan jota hän on aiemmin käsitellyt varsinkin kirjassa Ihon aika (WSOY, 1993). Kirjailijan isosisko Maru syntyy vain hetkeä ennen kuin hänen hän joutuu äitinsä kanssa pakenemaan puna-armeijan tieltä Viipurista. Marulla on suulakihalkio, jonka johdosta hänen puhettaan tulevat ymmärtämään vain harvat kuten pikkusisko Anja eli "Marun kielellä" Anu. Perheen isä ja äiti hellivät omia kipeitä muistojaan ja haikailevat menetettyyn Viipuriin. Isä juo, äiti on muuten vain "hullu"  karhumystikko. Läpi kirjan vanhemmista puhutaan Ruslanina ja Ljudmilana, kuin etäännyttäen heidät oman elämänsä draaman esittäjiksi. Siskoksista kasvaa tämän draaman keskellä toisilleen läheiset, toistensa puolikkaat.

Kirjaa leimaa tietty muistikirjamaisuus, kirjailija on kuin vimmaisesti tallettanut siihen muistoja ja muistikuvia sisarestaan. Ennen kaikkea kirja käsittelee sitä häpeää, jota Snellman on tuntenut oudosta sisarestaan. Ja samalla syyllisyyttä häpeästä ja siitä, että hän itse on tullut maailmaan terveenä ja on voinut tehdä kaikkea mitä on halunnut. Syyllisyyttä siitä, että hän on yrittänyt pyristellä irti sisarestaan jonka elämänpiiri pienenee reuman ja kipujen takia kodin ja työpaikan välille ja lopulta hoitokotiin. Kirjailija itse on saanut matkustella, kirjoittaa, olla esillä, hankkia lapsia. Tässä kirjassa hän tunnustaa olevansa kaiken velkaa sisarelleen.
Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun pitää elää kahden edestä.
Miksi minä ylipäänsä synnyin?
Kohtaloni oli sinetöity, kun Ruslan ja Ludmila, menneen maailman oopperan sankaripari päättivät syystä tai toisesta yrittää vielä kerran, kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Sodan lapsi ja rauhan lapsi. Kiitos paljon. Yksi uhrattiin, että toinen sai.
Oli niitäkin joiden lapsista tuli Varma Kosto ja Viena Inkeri, Aunus Ikävä.
Minä olin Terve Normaali. Minä olin Vielä Kerran. (s. 175)
Kirjassa kulkee sivujuonena tarina perimästä, siitä miten DNA määrittää elämämme kulkua. Tässä Snellman on halunnut olla ajassa kiinni ja on kirjoittanut mukaan vuonna 2011 kuolleen laulajattaren Amy Winehousen sekä Norjan massamurhaajan ja pohdiskelee kumpuavatko myös heidän kohtalonsa perimästä. Myös tarina DNA:n löytymisestä ja historialta unohtuneesta naistutkijasta löydön takana on sinänsä mielenkiintoinen sivujuonne mutta vähän päälleliimatun oloinen. Tähän tarinaan sisaruus olisi jo itsessään riittänyt teemaksi. Heikkouksineenkin Pääoma nousee kyllä Snellmanin tuotannon vaikuttavimpaan kärkeen.

 

Snellman, Anja: Pääoma. Helsinki: Otava, 2013. 299 s.