torstai 19. kesäkuuta 2014

Juhannustunteita

" "Tuota noin", sanoi possakkamies Iisakki kangetessaan juhannuskoivun porstuanpieleen siinä talossa, missä lapsuuteni ikiaurinkoiset kesäpäivät sulivat yhdeksi sinisenlämpimäksi iloksi, "se on sitten kesä niinkuin mennyttä kalua". ...
Sana oli sanottu -- ja kun se oli vierinyt harvaan ja hartaasti aikamies Iisakin piipunvartta pitkin, se pureutui herkkään lapsenmieleen kuin hallan puraisu ruusunlehteen: joka luotu juhannus, satoi tai paistoi, tuntuu juhannuskoivujen vaiheilla henkäilevän Iisakin horoskooppi kaiken katoavaisuudesta. Tässä nyt kyllä pystytetään juhannuskoivua pihanurmikolle, vaikka eipä tässä loppuaan kohti kallistuvassa kesässä olisi hurraamista -- pimenemään päin elämä kuitenkin näistä päivin on -- kohtsillään jo suoritetaan apuharvennusta kuusikoissa joulupuita kaataen.
Ollaan kuin pystyttämässä muistopuuta pikavierailulla piipahtaneelle Pohjolan kesälle, vaikka oikeastaan olisi vasta tervehdyspuheen vuoro. Ikuinen hinkumme pilata tunnelma sen herkimmillään ollessa viettää riemuvoittojaan juuri juhannuskoivun juurella.

Mutta onhan meitä toistakin äärimmäisyyttä. Oikeauskoisen optimistin mielestä kesä on juhannuksena koskemattomana edessämme, se on tästä kuin ihana, aloittamaton täytekakku. Sitä katsellaan puolelta ja toiselta ja arvioidaan, mikä kohta olisi paras. Tuossa on vehmasta rehevyyttä, tässä marjojen makeutta ja tuolla on elokuun kuutamo. ... Niin, juhannuksena kesä näyttää vielä ylettömän pitkältä, siitä riittää päiviä, viikkoja, kuukausia mihin tahansa hyvään, hauskaan ja hyödylliseen, yhtä hyvin elomme haaveille, unelmille kuin mattopyykille ja katonpaikkaukseen."
Ote nimimerkki Hilja-Marian kirjoitelmasta "Juhannustunteita". Kotiliesi, kesäkuu 1952.


keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tapio Koivukari: Käpykaartilaiset

 "Ja nyt ne olivat pirulaiset kehdanneet lähettää hänelle lähtökäskyn. Pienen lapun, jonka pintaan oli raapustettu muutama harakanvarvas, ja yhden vaivaisen piruntuoman lappusen voima olikin yhtäkkiä semmoinen, että hän tempautui sen voimasta toisiin olopaikkoihin, aivan toiseen olentoon ja asemaan, hän olikin yhtäkkiä napeilla ja nauhoilla varustettujen rähinäniekkojen komenneltavissa oleva olento, sotamies, joka heillä oli valta lähettää vaikka kuolemaan tai mihin hyvänsä. Ja mistä niille oli se valta tullut, mitä ne hänestä tiesivät?" Käpykaartilaiset, s. 26

Käpykaartilaiset kertoo miehistä jotka jatkosodan palvelukseenastumismääräyksen tullessa lähtevät mielummin piilokorsuun metsään kuin rintamalle. Syitä on monia: yhdellä polttaa aate ja neuvostovallan ihannointi, toinen on saanut sotimisesta kauhun talvisodassa, ja kolmas "ei vaan saa lähdetyksi".
Koivukari kuvaa hienosti pienen lounais-suomalaisen maaseutupitäjän henkilöitä ja tunnelmia kun moni paikkakunnan mies lähteekin metsiin eikä rintamalle. Karkureiden vaimot saavat kylillä osakseen kylmää kohtelua, tosin myös odottamatonta ystävällisyyttäkin.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset elämästä metsässä ja miesten väliset keskustelut karkuruuteen päätymisen syistä. Elämä käpykaartilaisena on henkisesti raskasta, tylsistyminen ja huoli ilman sotilasavustusta sinnittelevästä perheestä alkavat syödä uskoa oman ratkaisun järkevyyteen. Sodan jatkuessa ja nälän yltyessä on lähdettävä ryöstöretkille vieraisiin taloihin, ylitettävä oman kunniallisuuden rajat. Olisin tosin kaivannut vielä syvemmälle menevää kuvausta siitä, miltä olo metsässä tuntuu kun pakkanen tunkee sisälle piilokorsuun ja mielessä painaa epävarmuus siitä, kuinka kauan piileskelyä on vielä kestettävä.

Vastakohtana metsissä piileskeleville karkureille kirjassa esiintyy isänmaallinen nimismies Ruben Tammivaara joka saa tehtäväkseen jäljittää karkureita ja selvittää paikkakunnalla tapahtuvaa sabotaasia. Tammivaarasta muistui etäisesti mieleeni kotirintaman mielialoja tehtävänään tarkkaileva kotirintamamies Antero Kivekäs Sanna Ravin mainiossa kirjassa Ansari (Johnny Kniga, 2006). Suosittelen sekä Käpykaartilaisia että Ansaria lämpimästi jos jatkosodan aateilmapiirin kuvaus kiinnostaa!

Tykästyin Koivukarin jutustelevaan ja salaviisaaseen kirjoitustyyliin lukiessani hänen saaristolaistrilogiansa (Luodetuulen maa, Missä aallot murtuvat, Sumun lokikirja) jossa kuvataan elämän karuutta Rauman saaristossa 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Käpykaartilaiset on tyyliltään ja teemaltaan samankaltainen kuin 2007 ilmestynyt Meren yli, kiven sisään jossa salakuljetetaan kalastusvenellä inkeriläisiä pakolaisia Ruotsiin. Molemmat kirjat perustuvat osin tositarinoihin. Käpykaartilaisissa Koivukari pysyy poikkeuksellisesti sisämaan metsissä, eikä meren rantaan eksytä edes vahingossa. Murteellista puheenparttakin on selvästi vähemmän kuin Koivukarin aikaisemmissa teoksissa, lieneekö kirjailija tavoitellut sillä ratkaisulla laajempaa lukijakuntaa. Väittävät, ettei Rauman murre olisi ihan kaikkein helpoiten ymmärrettävää...

"Metsästä tulikin kätköpaikka, vitikot ja pensaat olivat jotain minkä takana lymytä, kapeat polut hiljaa hiivittäviä, risukossahan mies ei äänettä etene. Aukeat paikat kartettavia, tiet vain pikaisesti ja hämärissä ylitettäviä. Ja kullanarvoisia olivat nuo hyvät lymypaikat, suojaisat makaukset, joissa saattoi virua tiimatolkulla metsän huokaillessa ja puunlatvojen pilviä raapiessa." s. 60
 Enemmän kirjasta saa tietää kuuntelemalla Tapio Koivukaria Ylen Nadja Nowakin haastattelussa.

Osallistun Käpykaartilaisilla Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Koivukari, Tapio: Käpykaartilaiset. Helsinki: Johnny Kniga, 2013.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Muunnelmia lempiväristä ja katseluvinkki

 Akileijaa puskee esiin joka puolelta, meillä viihtyy tosin vain tämä violetti variantti.

 Nämä sitkeät pikku orvokit kukkivat "viime kesänä" tammikuulle asti.

 Jalosyreeni(?) vasta aloittelee kukintaa kun muista syreenin kukista alkaa olla muisto vain jäljellä.

 Miljoonakello on suosikkini kesäkukista.


 Harakankello, herkkä kaunotar. Huomasin vasta äsken että kuvaan pääsi hämähäkkikin!

Iltansa saisi vallan mainiosti kulumaan vain kuljeskelemalla ulkona ja ihmettelemällä tätä ihanuutta. Mutta Yle on päättänyt lähettää erään mainion sarjan uusintana juuri nyt, joten sitäkin suosittelen: Anno 1790 tänään klo 21.00 Yle femmalla ja Areenassa 30 päivää (http://svenska.yle.fi/artikel/2014/06/11/dubbelspel-i-1790-talets-sverige) . Minä en oikein ole pohjoismaisten dekkarien ystävä, paitsi jos niissä on jotain todella spesiaalia kuten tässä sarjassa. Hyvin tehty epookki toimii aina!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Isaak Babel: Odessalaisia



Minä olin vilpillinen poika. Se johtui lukemisesta. Mielikuvitukseni oli aina kiihottunut. Minä luin tunneilla, välitunneilla, kotimatkalla, öisin -- pöydän alla, lattiaan ulottuvan pöytäliinan suojassa. Kirjan äärellä hassasin kaikki tämän maailman tärkeät asiat -- tunneilta pinnaamisen ja satamaan juoksemisen, biljardinpeluun Grešetskaja-kadun kuppiloissa, uintiretket Lanžeronille. Minulla ei ollut tovereita. Kuka olisi viitsinyt kulkea sellaisen ihmisen kanssa?... ("Kellarissa", s. 194)
Yle Teema esitti menneenä talvena mainion venäläisen sarjan Odessan kummisetä (Žižn i prikljutšenija Miški Japontšika). Sarjan kerrottiin perustuvan löyhästi Isaak Babelin novelleihin, joihin tartuin katselukokemuksen innostamana.

Isaak Babel oli venäjänjuutalainen näytelmäkirjailija, journalisti ja novellisti. Vuonna 1894 syntynyt Babel vietti nuoruutensa Odessassa ja asui myöhemmin myös Pietarissa ja Moskovassa. Babel kuoli Stalinin vainojen uhrina. Hänet vangittiin vuonna 1939 syytettynä "Neuvostoliiton vastaisesta toiminnasta" ja ammuttiin 1940 tammikuussa. Panin merkille ettei Tammi Odessalaisten kansiliepeessä vuodelta 1970 kerro tätä tulenarkaa tietoa kirjailijan elämän lopusta vaan kertoo vain Babelin kunnianpalautuksesta 1960-luvulla. Silloin hänet korotettiin "neuvostokirjallisuuden ylpeydeksi".



"Valo virtasi säteilevinä sitruunankeltaisina patsaina yli lämpimien seinien, se kosketteli kirjojen selkämyksiä jotka väläyttivät sille sinertävän kultansa vastaukseksi. " ("Ilta Keisarinnan luona"s. 104)


Odessalaisia koostuu 44:stä lyhyestä novellista jotka on koottu aikalaislehdistöstä, kokoelmista ja Babelin jäämistöstä. Babelin kirjallinen perintö on ilmeisesti hieman hajanaista, osin siitä johtuen että Neuvostoliiton salainen poliisi tuhosi monia hänen tekstejään kirjailijan pidätyksen ja teloituksen jälkeen. Novellit ovat  enimmäkseen taidokkaasti kuvattuja fragmentaarisia tuokiokuvia ja kertomuksia erikoisista kohtaamisista. Sijoittuupa yksi kohtaaminen Suomeenkin! Osa novelleista sijoittuu Ranskaan, suurin osa kuitenkin Venäjälle. Keskeistä kokoelmassa ovat Odessan juutalaisten tarinat joissa esiintyy myös Odessan kummisedän gangsterien esikuvia. Osa kertomuksista käsittelee myös elämää tuoreessa Neuvostoliitossa. Novellista "Gapa Guzva" voi lukea kritiikkiä neuvostojärjestelmään kuuluvaa pakkokollektivisointia vastaan. Novellissa "Karl-Jankel" taas kuvataan perinteisen juutalaisen elämäntavan ja neuvostojärjestelmän yhteensopimattomuutta.

Kokoelman parasta antia ovat ehdottomasti Babelin omaelämäkerralliset kuvaukset lapsuutensa ja nuoruutensa Odessasta ja hersyvät kuvaukset omasta perhepiiristään. Babel muistelee juutalaisyhteisön värikkäitä hahmoja ja omaa heräämistään kirjailijuuteen. Myös juutalaisvainot, pogromit, kuuluvat näihin lapsuuden muistoihin. Novellissa "Kertomus kyyhkyslakastani" Babel näkee oman isoisänsä kuolleena, riehuvan väkijoukon tappamana ja häpäisemänä.

Babelia lukiessa tuntee kirjallisuuden arvon muistojen tallentajana, erityisesti Odessan tarinoita lukiessa tulee tunne että pääsee kurkistamaan maailmaan jota ei enää ole. Tosin, olin yllättynyt törmätessäni Anna-Lena Laurénin juttuun tämän päivän juutalaisyhteisöstä Odessassa (http://hbl.fi/nyheter/2014-05-11/604921/odessas-judar-ar-redo-att-evakueras). Odessassa asuu edelleen kymmeniä tuhansia juutalaisia. Ukrainan tämän hetkinen levoton tilanne purkautuu myös antisemitisminä, joten yhteisö elää valmiustilassa, valmiina lähtöön. Historia toistaa aina vain itseään...

Häiritsevää Odessalaisissa olivat jotkin suomentajan sanavalinnat (esimerkiksi Kieva eikä Kiova) sekä se että tarinat ovat kirjassa ilmestymisjärjestyksessään. Mielestäni tarinat olisi ollut parempi laittaa teemoittain, Odessan tarinat omaan osastoonsa. 

Babelilta on julkaistu suomeksi myös toinen kokoelma, Punainen ratsuväki, joka perustuu hänen kokemuksiinsa Neuvostoliiton ja Puolan välisessä sodassa 1920-luvulla.

He tulivat kulmaan ja kääntyivät Puškinskajalle. Minä jäin yksin, puristin kelloa ja selvemmin kuin koskaan ennen näin korkeuteen katoavat Duuman pilarit, bulevardin valaistut lehdet, Puškinin pronssisen pään ja kuun himmeän heijastuman siinä, ensimmäisen kerran näin kaiken ympärilläni sellaisena kuin se todellisuudessa oli -- hiljenneenä ja kuvaamattoman ihanana. ("Di Grasso", s. 256)

Babel, Isaak: Odessalaisia ja muita novelleja. Suom. Esa Adrian. Tammi, 1970.