keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tapio Koivukari: Käpykaartilaiset

 "Ja nyt ne olivat pirulaiset kehdanneet lähettää hänelle lähtökäskyn. Pienen lapun, jonka pintaan oli raapustettu muutama harakanvarvas, ja yhden vaivaisen piruntuoman lappusen voima olikin yhtäkkiä semmoinen, että hän tempautui sen voimasta toisiin olopaikkoihin, aivan toiseen olentoon ja asemaan, hän olikin yhtäkkiä napeilla ja nauhoilla varustettujen rähinäniekkojen komenneltavissa oleva olento, sotamies, joka heillä oli valta lähettää vaikka kuolemaan tai mihin hyvänsä. Ja mistä niille oli se valta tullut, mitä ne hänestä tiesivät?" Käpykaartilaiset, s. 26

Käpykaartilaiset kertoo miehistä jotka jatkosodan palvelukseenastumismääräyksen tullessa lähtevät mielummin piilokorsuun metsään kuin rintamalle. Syitä on monia: yhdellä polttaa aate ja neuvostovallan ihannointi, toinen on saanut sotimisesta kauhun talvisodassa, ja kolmas "ei vaan saa lähdetyksi".
Koivukari kuvaa hienosti pienen lounais-suomalaisen maaseutupitäjän henkilöitä ja tunnelmia kun moni paikkakunnan mies lähteekin metsiin eikä rintamalle. Karkureiden vaimot saavat kylillä osakseen kylmää kohtelua, tosin myös odottamatonta ystävällisyyttäkin.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset elämästä metsässä ja miesten väliset keskustelut karkuruuteen päätymisen syistä. Elämä käpykaartilaisena on henkisesti raskasta, tylsistyminen ja huoli ilman sotilasavustusta sinnittelevästä perheestä alkavat syödä uskoa oman ratkaisun järkevyyteen. Sodan jatkuessa ja nälän yltyessä on lähdettävä ryöstöretkille vieraisiin taloihin, ylitettävä oman kunniallisuuden rajat. Olisin tosin kaivannut vielä syvemmälle menevää kuvausta siitä, miltä olo metsässä tuntuu kun pakkanen tunkee sisälle piilokorsuun ja mielessä painaa epävarmuus siitä, kuinka kauan piileskelyä on vielä kestettävä.

Vastakohtana metsissä piileskeleville karkureille kirjassa esiintyy isänmaallinen nimismies Ruben Tammivaara joka saa tehtäväkseen jäljittää karkureita ja selvittää paikkakunnalla tapahtuvaa sabotaasia. Tammivaarasta muistui etäisesti mieleeni kotirintaman mielialoja tehtävänään tarkkaileva kotirintamamies Antero Kivekäs Sanna Ravin mainiossa kirjassa Ansari (Johnny Kniga, 2006). Suosittelen sekä Käpykaartilaisia että Ansaria lämpimästi jos jatkosodan aateilmapiirin kuvaus kiinnostaa!

Tykästyin Koivukarin jutustelevaan ja salaviisaaseen kirjoitustyyliin lukiessani hänen saaristolaistrilogiansa (Luodetuulen maa, Missä aallot murtuvat, Sumun lokikirja) jossa kuvataan elämän karuutta Rauman saaristossa 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Käpykaartilaiset on tyyliltään ja teemaltaan samankaltainen kuin 2007 ilmestynyt Meren yli, kiven sisään jossa salakuljetetaan kalastusvenellä inkeriläisiä pakolaisia Ruotsiin. Molemmat kirjat perustuvat osin tositarinoihin. Käpykaartilaisissa Koivukari pysyy poikkeuksellisesti sisämaan metsissä, eikä meren rantaan eksytä edes vahingossa. Murteellista puheenparttakin on selvästi vähemmän kuin Koivukarin aikaisemmissa teoksissa, lieneekö kirjailija tavoitellut sillä ratkaisulla laajempaa lukijakuntaa. Väittävät, ettei Rauman murre olisi ihan kaikkein helpoiten ymmärrettävää...

"Metsästä tulikin kätköpaikka, vitikot ja pensaat olivat jotain minkä takana lymytä, kapeat polut hiljaa hiivittäviä, risukossahan mies ei äänettä etene. Aukeat paikat kartettavia, tiet vain pikaisesti ja hämärissä ylitettäviä. Ja kullanarvoisia olivat nuo hyvät lymypaikat, suojaisat makaukset, joissa saattoi virua tiimatolkulla metsän huokaillessa ja puunlatvojen pilviä raapiessa." s. 60
 Enemmän kirjasta saa tietää kuuntelemalla Tapio Koivukaria Ylen Nadja Nowakin haastattelussa.

Osallistun Käpykaartilaisilla Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Koivukari, Tapio: Käpykaartilaiset. Helsinki: Johnny Kniga, 2013.

2 kommenttia:

Sano jotain, ilahdun!