keskiviikko 27. elokuuta 2014

Anja Snellman: Pääoma

Ei kestä varmaan kauaakaan, kun jotkin keksinnöt ja säädökset estävät sinunlaistesi syntymän. Ja maailmasta tulee täydellisempi paikka. Myös minunlaiseni jäävät silloin kehkeytymättä. Nämä sanat, nämä lauseet uupumaan. s. 202
Olen lukenut Anja Snellmanin/Kaurasen lähes koko tähän astisen tuotannon. Silti epäröin tarttua tähän kirjaan. Pidin aihetta, kertomusta Snellmanin hiljattain kuolleesta vammaisesta sisaresta, liian intiiminä, liian paljastavana "kohu"-aiheena. Lopulta kirja lähti kuitenkin kirjastosta mukaan ja se kannatti. Kirja on kaunis ja kunnioittava rakkauden osoitus. Sielunmessu, kuten kirjan alaotsikkokin kertoo.

Pääomassa Snellman palaa oman sukunsa tarinaan jota hän on aiemmin käsitellyt varsinkin kirjassa Ihon aika (WSOY, 1993). Kirjailijan isosisko Maru syntyy vain hetkeä ennen kuin hänen hän joutuu äitinsä kanssa pakenemaan puna-armeijan tieltä Viipurista. Marulla on suulakihalkio, jonka johdosta hänen puhettaan tulevat ymmärtämään vain harvat kuten pikkusisko Anja eli "Marun kielellä" Anu. Perheen isä ja äiti hellivät omia kipeitä muistojaan ja haikailevat menetettyyn Viipuriin. Isä juo, äiti on muuten vain "hullu"  karhumystikko. Läpi kirjan vanhemmista puhutaan Ruslanina ja Ljudmilana, kuin etäännyttäen heidät oman elämänsä draaman esittäjiksi. Siskoksista kasvaa tämän draaman keskellä toisilleen läheiset, toistensa puolikkaat.

Kirjaa leimaa tietty muistikirjamaisuus, kirjailija on kuin vimmaisesti tallettanut siihen muistoja ja muistikuvia sisarestaan. Ennen kaikkea kirja käsittelee sitä häpeää, jota Snellman on tuntenut oudosta sisarestaan. Ja samalla syyllisyyttä häpeästä ja siitä, että hän itse on tullut maailmaan terveenä ja on voinut tehdä kaikkea mitä on halunnut. Syyllisyyttä siitä, että hän on yrittänyt pyristellä irti sisarestaan jonka elämänpiiri pienenee reuman ja kipujen takia kodin ja työpaikan välille ja lopulta hoitokotiin. Kirjailija itse on saanut matkustella, kirjoittaa, olla esillä, hankkia lapsia. Tässä kirjassa hän tunnustaa olevansa kaiken velkaa sisarelleen.
Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun pitää elää kahden edestä.
Miksi minä ylipäänsä synnyin?
Kohtaloni oli sinetöity, kun Ruslan ja Ludmila, menneen maailman oopperan sankaripari päättivät syystä tai toisesta yrittää vielä kerran, kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Sodan lapsi ja rauhan lapsi. Kiitos paljon. Yksi uhrattiin, että toinen sai.
Oli niitäkin joiden lapsista tuli Varma Kosto ja Viena Inkeri, Aunus Ikävä.
Minä olin Terve Normaali. Minä olin Vielä Kerran. (s. 175)
Kirjassa kulkee sivujuonena tarina perimästä, siitä miten DNA määrittää elämämme kulkua. Tässä Snellman on halunnut olla ajassa kiinni ja on kirjoittanut mukaan vuonna 2011 kuolleen laulajattaren Amy Winehousen sekä Norjan massamurhaajan ja pohdiskelee kumpuavatko myös heidän kohtalonsa perimästä. Myös tarina DNA:n löytymisestä ja historialta unohtuneesta naistutkijasta löydön takana on sinänsä mielenkiintoinen sivujuonne mutta vähän päälleliimatun oloinen. Tähän tarinaan sisaruus olisi jo itsessään riittänyt teemaksi. Heikkouksineenkin Pääoma nousee kyllä Snellmanin tuotannon vaikuttavimpaan kärkeen.

 

Snellman, Anja: Pääoma. Helsinki: Otava, 2013. 299 s.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Valohengitystä

Viikonloppu Tampereella on täynnä iloa & valoa. Vaaleanpunaisia hattarapilviä, lumoavaa taidetta, divarilöytöjä, ruusuja. 






 



tiistai 5. elokuuta 2014

Kesän paras lukuhetki - Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 "Niin suuri rauha, että kauempana ei sota enää olisi voinut olla." (s.289)
  Olen vartavasten säästellyt Hietakehtoa kesän parhaisiin lukuhetkiin. Olen lukenut sitä tipoittain, nautiskellen kuin kallista viiniä. Olen lukenut sitä rannalla lämpimän tuulen puhaltaessa paljaille säärilleni, puutarhatuolissa täydellisen lämpimänä kesäiltana parin päivän suloisen yksinolon jälkeen odottaessani matkalaisia kotiin, anoppilan ihanan viileillä kellarin portailla vuosisadan helteen porottaessa ulkona ja lopuksi keittiön pöydän ääressä heinäkuun vaihtuessa elokuuksi ja yön kulkiessa kohti aamua, täysin kirjan lumoissa viimeistä sivua ja virkettä myöten. En osaa varmasti sanoa mikä näistä hetkistä oli Se Paras, mutta yhteisenä nimittäjänä on aivan uskomattoman hyvä kirja. Sanon kaikille hyvän kotimaisen kirjallisuuden ystäville: Jos et ole vielä lukenut Sirpa Kähköstä, tee itsellesi palvelus ja lue!


Hietakehto on Sirpa Kähkösen 30- ja 40- luvuille sijoittuvan Kuopio-sarjan kuudes teos. Kirjassa eletään elokuun viimeisiä päiviä vuonna 1943. Aikaisemmista sarjan kirjoista tutut henkilöt viettävät kesää Kuopion lähistöllä sijaitsevalla huvilaseudulla. Naiset ahkeroivat ja säilövät kesää tulevan talven varalle, yrittäen siinä sivussa löytää hetkiä myös leikille ja huolettomuudelle. Kirjassa esiintyy yksi aiemmin tuntematon henkilö, maailmannainen ja taiteilija Hertta, joka esiintyy kuin vastapainona Kuopion työläisnaisille. Aiemmista kirjoista poiketen Anna Tuomi jää nyt hieman taka-alalle, sen sijaan Annan kälyn Hilda Tuomen vapaudenkaipuuta ja unelmia kuvataan enemmän. Hilda on ehkä suosikkihahmoni Kuopio-sarjassa.

Sodan kaiut kantautuvat myös huvilaseudun kesäidylliin. Saksan häviö sodassa alkaa näyttää väistämättömältä ja mieliin nousee kysymyksiä sodan jälkeisestä epävarmasta tulevaisuudesta. Myös Hampurin kaupungin täydellinen tuho pommituksissa herättää surua ja kipeitä muistoja. Sodasta lomalle päässyt työpalvelumies Lassi Tuomi kantaa mukanaan rintamalla nähtyjä kauhujen kuvia. Kirjan koskettavinta antia ovat kuvaukset siitä miten lapset yrittävät leikeissään käsitellä sotaa. Äiditön Charlotta ja isätön Juho lavastavat hiekkakuopalle taisteluita ja hautaavat savinukkeja joukkohautoihin. Lapset ovat muutenkin kirjan keskiössä. Lapsuuden hauraus ja uuden elämän alku luovat vaikuttavan vastakohdan sodan tuhovoimalle.
He istuivat hiljaa. Kaste vieri hitaasti pitkin veneen kylkiä, ja tuhdon alla asuva suuri hämähäkki kömpi esiin valmiina kutomaan uuden verkon eilen tuhotun tilalle. Charlottaa puistatti, eikä Juho tiennyt, hämähäkin vai kylmänkö tähden.
- Tiiätkö että Hampuria kun pommitettiin niin vesikii palo Elpen kanavissa, Juho sanoi.
- Ei vesi pala, naurahti Charlotta.
- Ja palo, sanoi Juho. - Kerta lehessä sanottiin. Hirveenä kato syytivät niitä pommia nin sehän sytty semmonen tulimyrsky siellä. Se imi kaiken hapen ja asvaltti suli ja ihmiset siihen tarttu kun hyönteiset liimapaperiin.
Charlotta siveli ja setvi sormin nuttaantunutta tukkaansa. Sitten se poimi hiekalta pienen pyöreän kiven, punnitsi sitä kämmenellään ja heitti sen veteen. Mulahdusta seuraavat äänettömät aallot tuntuivat vierivän ikuisesti, sumuisen järven tuolle puolen, jokien, kanavien ja turbiinien kautta merelle saakka ja vieraisiin maihin. (ss. 91-92)
Kähkönen kuvaa kipeänkauniisti kesän viimeisten päivien melankolista tunnelmaa ja yritystä tarttua pieniin onnen hetkiin. Kirjasta kuultaa läpi huolella tehty taustatyö ja kirjailijan luomiaan henkilöhahmoja kohtaan tuntema hellyys. Taidokasta, koskettavaa. Toivottavasti sarja jatkuu edelleen.

Osallistun tällä postauksella Elinan Kesän paras lukuhetki-haasteeseen sekä Suketuksen Ihminen sodassa-haasteeseen.


Kähkönen, Sirpa: Hietakehto. Helsinki: Otava, 2012. 336 s.