torstai 30. lokakuuta 2014

Metsältä tuoksuva huoneeni

Sitä riemua kun lokakuun aurinko viime voimillaan valaa äkkiä maailman täyteen väriä. Minä luen taas Eeva-Liisa Manneria:
Metsältä tuoksuva huoneeni
punertuu yhä aikaisemmin
auringon laskusta,
hongan sydän tummuu,
taipunut valo on kylmä.
Ilta on punainen ja vanha
kuin raudan kirjo.
(Niin vaihtuivat vuoden ajat, Tammi 1964)



keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kerstin Ekman: Herran armo (Sudentalja I)

Minä  kuulun toiseen aikaan. Kaikilla heillä, jotka haluaisivat kuunnella sen ajan kertomuksia, on suu täynnä multaa. Aikoja ja aikoja, senpuoleen. Ei ole kuin yksi aika ja siinä sitä on, kunnes lasketaan Röbäckin kirkkomaan multiin.(s.118-119)
On ollut vaikeaa löytää sanoja kertomaan tästä hienosta, monitahoisesta kirjasta. Olen lukenut aikaisemmin Ekmanilta kirjan Tapahtui veden äärellä (Händelser vid vatten, 1993) ja jo silloin vaikutuin Ekmanin taidosta kuvata elämää niin että kuvauksesta löytää aivan yllättäen yhteisen inhimillisen kokemuksen. Ekmanin teksti on kuin kylmää kirkasta järvivettä, siihen upottautuminen tekee hyvää ja samalla hiukan kipeää.

Kirjan alussa eletään 1910-lukua. Hillevi on ihanteita täynnä oleva nuori kätilö, joka lähtee Uppsalasta Jämtlannin villeille metsäseuduille. Hillevi on salakihloissa nuoren papin kanssa, mutta hänet yllättää uusi rakkaus joka saa hänet jäämään keskelle metsiä ja järviä, kasvamaan niihin kiinni. Toinen keskeinen henkilö kirjassa on Elis, kaltoinkohdeltu nuori poika joka karkaa surkeasta kotipirtistään ja pääsee monien vaiheiden kautta kauas pois, toteuttamaan unelmiaan taiteilijana. Välillä tarinaa kertoo Risten, Hillevin kasvattitytär joka on palannut takaisin kotiseudullen vanhana naisena ja muistelee mennyttä aikaa. Tarina polveilee monen aikakauden ja ihmiskohtalon kautta kuvaten sitä, mikä muuttuu yhteiskunnassa ja sitä, mikä pysyy samana ihmisluonnossa.

Keskeinen teema kirjassa on monenlainen rajankäynti. Siinä liikutaan Ruotsin ja Norjan rajalla, saamelaisalueen ja "sivistyneen" Ruotsin rajalla, kristinuskon ja taikauskon rajalla ja elämän ja kuoleman rajalla. Kaiken keskellä on ihmisen yhteys luontoon - tuntureihin, järviin ja metsiin.
Ainoa asia, mistä en tässä kirjassa pitänyt oli suomennoksen häilyvyys murteellisen puheenparren kohdalla. Minua häiritsi kun kirjan jämtlantilaiset kuulostivat pääni sisässä milloin karjalaisilta, milloin pohjalaisilta, milloin lappilaisilta... Piti oikein kartasta tarkistaa, että millä leveyspiireillä se Jämtlanti oikeastaan sijaitseekaan. Joka tapauksessa kirja oli kokonaisuutena hieno lukukokemus. Herran armo on ensimmäinen osa trilogiasta ja toinen osa odottelee minulla jo lukemistaan.
 Ja mitäpä siitä, Hillevi ajatteli ja ymmärsi alkaneensa muuttua toiseksi.
Ei, ei toiseksi. Kyllähän sitä pysyi samana ihmisenä koko elämänsä. Mutta kauluksettomat paidat olivat niitä huolia, joita ei lopulta ottanut kovin raskaasti. Samoin tahrat liiveissä ja pöytäliinassa. Ihmisten puheet. Arvostelut.
Oli kokonainen maailmantäysi ajatuksia, joista hän ei ollut tiennyt. Piti menettää yöunensa, jotta tuli ajatelleeksi niitä. Ne olivat olemassa, tuolla ulkopuolella. Itse metsä ajatteli niitä. Mutta aina ennen kuin ihmiset olivat ehtineet jalkeille ja alkaneet liukastella kiireen vilkkaa kohti huussejaan ja omettojaan. Vesi ja sarastuksen himertävä juomu virrassa ajattelivat niitä. Kumma kyllä niitä saattoi ajatella myös täällä, keskellä puheensorinaa ja kahvimyllyn rahinaa. Sitä hän ei ollut tiennyt. (s.373)


Ekman, Kerstin: Herran armo. Sudentalja I (Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999) 
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2002.


tiistai 14. lokakuuta 2014

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirja vuoden 1943 näköispainoksena. Alla aukeama Suomen kuvalehdestä nro 30/1943
Olen onnellinen, hän ajatteli, nauran kun ryssä marssii Viroon ja heimokansa tuhoutuu. Nauran, hän ajatteli, vaikka äsken olin vielä kalpea ja epätoivoinen, vaikka kavaltajat pettävät onnettomia ihmisä Helsingissä, vaikka valheellinen rauha on hajoamassa ympäriltäni, sittenkin nauran. Niin höperö on siis ihminen! (s. 132)
Nuorukainen ja neito tapaavat talvisodan jälkeisessä Helsingin keväässä. Nuorukainen, Aatos, on
taidemaalari ja saanut sodassa vamman päähänsä. Neito, Marjut, on yliopisto-opiskelija ja varakkaan perheen tyttö. Syttyy rakkauden liekki, jota molemmat koettavat kaikin keinoin peitellä ja kieltää. Marjut kutsuu Aatoksen serkkunsa rintamatoverina kesänviettoon perheensä kotikartanoon toipumaan vammastaan. Suursodan kumu muualla Euroopassa ja Suomen tukala asema uuden sodan uhatessa toimivat taustana kahden nuoren viha-rakkaussuhteen myllerrykselle.

Rakkaus vainoaikaan on hämmentävä kirja. Jos lukisi sen ilman tietoa kirjoittajan nimestä, ei voisi kuvitella lukevansa Waltaria. Kirja on pateettinen, melodramaattinen. Siinä kuvataan vuoroin isänmaallista hengennostatusta ja vuoroin nuoren neidon rasittavia mielenoikkuja ja lemmentuskia. Ehkä tyylillisen heikkouden takia tämä kirja onkin lähes unohdettu Waltarin tuotannosta. Panu Rajalan Waltari-järkäle Unio Mystica (WSOY, 2011) ei edes mainitse kirjan olemassaoloa, mutta mainitsee Waltarin tehtailleen näihin aikoihin sarjan käsikirjoituksia "hyväntuulisiin ja pinnallisiin ajanviete-elokuviin". Voisin hyvin kuvitella Rakkauden vainoaikaan olleen alunperin elokuvakäsikirjoitus, niin (tuskastuttavan) paljon siihen on kirjoitettu kohtauksia täynnä haikeita silmänluonteja ja kopeita niskojen nakkeluja. Mutta ajankuva on  kiinnostava: Välirauhan aika, suuri epävarmuus ja pelko tulevasta. Samoin kirjassa on paikoin koskettavia kohtia, joissa Aatos tuskailee oman sotatraumansa kanssa ja pitää itseään pelkurina. Yksi kiinnostava ulottuvuus on myös Marjutin kokema pelko omaa seksuaalisuuttaan kohtaan, jonka pohjalla on joutuminen talvisodan työvelvollisena avustamaan synnytyksessä keskellä pommitusta. Kirjan loppukohtaus on kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava:
Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskissaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojellakseen kasvojaan pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harjat hulmuavina, silmissä villi leimu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataista unelmaa eikä mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioiden alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään. (ss. 249-250)
Otan tällä viidennen osasuorituksen Suketuksen Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.


Waltari, Mika: Rakkaus vainoaikaan. Juva: WSOY, 1994 (1943). 250 s.