keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kerstin Ekman: Herran armo (Sudentalja I)

Minä  kuulun toiseen aikaan. Kaikilla heillä, jotka haluaisivat kuunnella sen ajan kertomuksia, on suu täynnä multaa. Aikoja ja aikoja, senpuoleen. Ei ole kuin yksi aika ja siinä sitä on, kunnes lasketaan Röbäckin kirkkomaan multiin.(s.118-119)
On ollut vaikeaa löytää sanoja kertomaan tästä hienosta, monitahoisesta kirjasta. Olen lukenut aikaisemmin Ekmanilta kirjan Tapahtui veden äärellä (Händelser vid vatten, 1993) ja jo silloin vaikutuin Ekmanin taidosta kuvata elämää niin että kuvauksesta löytää aivan yllättäen yhteisen inhimillisen kokemuksen. Ekmanin teksti on kuin kylmää kirkasta järvivettä, siihen upottautuminen tekee hyvää ja samalla hiukan kipeää.

Kirjan alussa eletään 1910-lukua. Hillevi on ihanteita täynnä oleva nuori kätilö, joka lähtee Uppsalasta Jämtlannin villeille metsäseuduille. Hillevi on salakihloissa nuoren papin kanssa, mutta hänet yllättää uusi rakkaus joka saa hänet jäämään keskelle metsiä ja järviä, kasvamaan niihin kiinni. Toinen keskeinen henkilö kirjassa on Elis, kaltoinkohdeltu nuori poika joka karkaa surkeasta kotipirtistään ja pääsee monien vaiheiden kautta kauas pois, toteuttamaan unelmiaan taiteilijana. Välillä tarinaa kertoo Risten, Hillevin kasvattitytär joka on palannut takaisin kotiseudullen vanhana naisena ja muistelee mennyttä aikaa. Tarina polveilee monen aikakauden ja ihmiskohtalon kautta kuvaten sitä, mikä muuttuu yhteiskunnassa ja sitä, mikä pysyy samana ihmisluonnossa.

Keskeinen teema kirjassa on monenlainen rajankäynti. Siinä liikutaan Ruotsin ja Norjan rajalla, saamelaisalueen ja "sivistyneen" Ruotsin rajalla, kristinuskon ja taikauskon rajalla ja elämän ja kuoleman rajalla. Kaiken keskellä on ihmisen yhteys luontoon - tuntureihin, järviin ja metsiin.
Ainoa asia, mistä en tässä kirjassa pitänyt oli suomennoksen häilyvyys murteellisen puheenparren kohdalla. Minua häiritsi kun kirjan jämtlantilaiset kuulostivat pääni sisässä milloin karjalaisilta, milloin pohjalaisilta, milloin lappilaisilta... Piti oikein kartasta tarkistaa, että millä leveyspiireillä se Jämtlanti oikeastaan sijaitseekaan. Joka tapauksessa kirja oli kokonaisuutena hieno lukukokemus. Herran armo on ensimmäinen osa trilogiasta ja toinen osa odottelee minulla jo lukemistaan.
 Ja mitäpä siitä, Hillevi ajatteli ja ymmärsi alkaneensa muuttua toiseksi.
Ei, ei toiseksi. Kyllähän sitä pysyi samana ihmisenä koko elämänsä. Mutta kauluksettomat paidat olivat niitä huolia, joita ei lopulta ottanut kovin raskaasti. Samoin tahrat liiveissä ja pöytäliinassa. Ihmisten puheet. Arvostelut.
Oli kokonainen maailmantäysi ajatuksia, joista hän ei ollut tiennyt. Piti menettää yöunensa, jotta tuli ajatelleeksi niitä. Ne olivat olemassa, tuolla ulkopuolella. Itse metsä ajatteli niitä. Mutta aina ennen kuin ihmiset olivat ehtineet jalkeille ja alkaneet liukastella kiireen vilkkaa kohti huussejaan ja omettojaan. Vesi ja sarastuksen himertävä juomu virrassa ajattelivat niitä. Kumma kyllä niitä saattoi ajatella myös täällä, keskellä puheensorinaa ja kahvimyllyn rahinaa. Sitä hän ei ollut tiennyt. (s.373)


Ekman, Kerstin: Herran armo. Sudentalja I (Vargskinnet - Guds barmhärtighet, 1999) 
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 2002.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano jotain, ilahdun!