tiistai 14. lokakuuta 2014

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirja vuoden 1943 näköispainoksena. Alla aukeama Suomen kuvalehdestä nro 30/1943
Olen onnellinen, hän ajatteli, nauran kun ryssä marssii Viroon ja heimokansa tuhoutuu. Nauran, hän ajatteli, vaikka äsken olin vielä kalpea ja epätoivoinen, vaikka kavaltajat pettävät onnettomia ihmisä Helsingissä, vaikka valheellinen rauha on hajoamassa ympäriltäni, sittenkin nauran. Niin höperö on siis ihminen! (s. 132)
Nuorukainen ja neito tapaavat talvisodan jälkeisessä Helsingin keväässä. Nuorukainen, Aatos, on
taidemaalari ja saanut sodassa vamman päähänsä. Neito, Marjut, on yliopisto-opiskelija ja varakkaan perheen tyttö. Syttyy rakkauden liekki, jota molemmat koettavat kaikin keinoin peitellä ja kieltää. Marjut kutsuu Aatoksen serkkunsa rintamatoverina kesänviettoon perheensä kotikartanoon toipumaan vammastaan. Suursodan kumu muualla Euroopassa ja Suomen tukala asema uuden sodan uhatessa toimivat taustana kahden nuoren viha-rakkaussuhteen myllerrykselle.

Rakkaus vainoaikaan on hämmentävä kirja. Jos lukisi sen ilman tietoa kirjoittajan nimestä, ei voisi kuvitella lukevansa Waltaria. Kirja on pateettinen, melodramaattinen. Siinä kuvataan vuoroin isänmaallista hengennostatusta ja vuoroin nuoren neidon rasittavia mielenoikkuja ja lemmentuskia. Ehkä tyylillisen heikkouden takia tämä kirja onkin lähes unohdettu Waltarin tuotannosta. Panu Rajalan Waltari-järkäle Unio Mystica (WSOY, 2011) ei edes mainitse kirjan olemassaoloa, mutta mainitsee Waltarin tehtailleen näihin aikoihin sarjan käsikirjoituksia "hyväntuulisiin ja pinnallisiin ajanviete-elokuviin". Voisin hyvin kuvitella Rakkauden vainoaikaan olleen alunperin elokuvakäsikirjoitus, niin (tuskastuttavan) paljon siihen on kirjoitettu kohtauksia täynnä haikeita silmänluonteja ja kopeita niskojen nakkeluja. Mutta ajankuva on  kiinnostava: Välirauhan aika, suuri epävarmuus ja pelko tulevasta. Samoin kirjassa on paikoin koskettavia kohtia, joissa Aatos tuskailee oman sotatraumansa kanssa ja pitää itseään pelkurina. Yksi kiinnostava ulottuvuus on myös Marjutin kokema pelko omaa seksuaalisuuttaan kohtaan, jonka pohjalla on joutuminen talvisodan työvelvollisena avustamaan synnytyksessä keskellä pommitusta. Kirjan loppukohtaus on kaikessa pateettisuudessaan vaikuttava:
Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskissaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojellakseen kasvojaan pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harjat hulmuavina, silmissä villi leimu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataista unelmaa eikä mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioiden alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään. (ss. 249-250)
Otan tällä viidennen osasuorituksen Suketuksen Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.


Waltari, Mika: Rakkaus vainoaikaan. Juva: WSOY, 1994 (1943). 250 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano jotain, ilahdun!