sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa-lukuhaasteen koonti


Aimo Tukiainen: Lumipukuinen sotilas (harjoitelma Keski-porin kirkon sankaripatsaaseen) Purnu, Orivesi.
Niin käy kuten useimmiten elämässä: aika loppuu kesken. Kesken tuossa pöydällä vieressäni ovat vielä Eeva Kilven lapsuusmuistelma Talvisodan aika ja Ville Kivimäen tietoteos Murtuneet mielet. Olisin halunnut (ja aion) lukea vielä paljon enemmän sodasta, se on minulle aiheena kestokiinnostava. Suketus lanseerasi Ihminen sodassa-lukuhaasteen vuosi sitten koska sota on kuulemma monelle himolukijallekin aihe, joka ei kirjallisuudessa kiinnosta ollenkaan. Itse olen pohtinut tykönäni, miksi juuri sota on niin kiinnostava aihe, kaikessa synkkyydessään. Mitään tyhjentävää vastausta siihen en nyt uskalla antaa. Ehkä se johtuu sukuhistoriastani, ehkä ihmisluonteen yleisestä taipumuksesta tuntea kiinnostusta kuolemaan ja pelkoon. Tai sitten siitä ihailusta, jota koen niiden ihmisten sitkeyttä kohtaan, jotka ovat joutuneet läpikäymään sodan kurjuuden ja selvinneet kertomaan siitä.

Aloitin tämän blogin maaliskuussa ja liityin mukaan haasteeseen toukokuussa. Kuluneen vuoden aikana olen varmasti lukenut muutakin sotaa sivuavaa kirjallisuutta, mutta olen tähän suoritukseksi vääpelin arvoon kelpuuttanut vain ne kirjat, joita lukiessa olen ajatellut niiden nimenomaan sopivan tämän haasteen piiriin.

II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet

III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)

II maailmansota

Heinrich Böll: Aadam, missä olit
Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt

V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan)

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat
Tapio Koivukari: Käpykaartilaiset
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan


Rauhaa.


perjantai 28. marraskuuta 2014

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet



Linda ei enää tiennyt mihin uskoa. Uskominen sitä paitsi oli myöhäistä, nyt puhuivat aseet. Porvarit olivat muuntuneet punaisten silmissä hirvittäviksi lahtareiksi, kansanmurhaajiksi ja verihurtiksi. Punaiset olivat valkoisten mielikuvissa roskaväkeä, huligaaneja, agitaattoreita, punaryssiä. Viha leimusi ja sitä ruokittiin kaikkialla. Väkivalta ja kosto odottivat tilaisuuttaan. Ne piileskelivät jokaisen sisimmässä, vain normaaliolot pitivät ne kurissa. Nyt oli tullut niiden ihmisten tilaisuus, jotka nautinnokseen toteuttivat pimeitä viettejään. He tunkivat häikäilemättä syrjään maltillisen ja järkevän kansanosan ja ottivat ohjakset käsiinsä. (s. 238)
Itkevät syvät vedet on historiallisista romaaneistaan tutun Pirjo Tuomisen Satakuntaan 1910-1930 luvuille sijoittuvan trilogian avausteos. Kirjassa eletään vuoden 1917 vallankumoushuuman ja itsenäisyystoiveiden hetkistä kansalaissodan lopun katkeriin jälkinäytöksiin. Maakunta kuhisee vallankumouksen villitsemiä venäläisiä sotilaita, suuret joet ja rautatie kuljettavat ihmisiä ja aatteita edestakaisin. Kirjan keskeiset henkilöt ovat Linda, sahanpatruunan tytär ja torpan poika Joel, josta on tullut sahan luotettu päällysmies ja idealistinen vasemmistolainen. Lindan ja Joelin välille syttyy ystävyys ja lopulta rakkaus. Lindan Heikki-veli innostuu valkoisen aatteen palosta liittyessään suojeluskuntaan. Joelin liityttyä punakaartiin joutuu Linda pohtimaan omaa asemaansa vihollisleirien välissä. Väkivallan ja raakuuksien alettua on mahdotonta kenenkään pysyä enää puolueettomana.

Kirjan tapahtumat perustuvat perimätietoon ja aikalaishaastatteluihin ja kuvaavat kansalaissodan tapahtumia Satakunnassa hyvinkin tarkasti. Voisin kuvitella että jopa tuskastuttavan tarkasti sille lukijalle, jolle pitäjien ja kylien nimet eivät ole tuttuja. Itse jouduin tekemään kovasti ajatustyötä nähdäkseni sieluni silmin sen 1910-luvun maiseman jota Tuominen kuvaa, enkä sitä nykymaisemaa jonka halki olen ajanut satoja kertoja. Osin kirjassa on jopa varsin historioiva ja koulukirjamainen ote, mutta jos kaipaa kertausta siitä, mitkä tapahtumat johtivat vuoden 1918 sisällissotaan, on Itkevät syvät vedet kirja paikallaan. Itse aion lukea myös sarjan kaksi muuta kirjaa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Tuominen, Pirjo: Itkevät syvät vedet. Helsinki: Tammi, 2001.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt

 "Autoihin!" Ja taas tien päälle./
Ei aikaa torkuille, levolle./
Kuin kaleidoskoopin lävitse/
Euroopassa rynnistämme./
Univelka, juopottelu:/
kasvaa siivet olkapäihin./
Kaikki pyörii kahdentuen,/
kasvot, viitat, tie, tuo risteys,/
räjähdykset, miinat, haavat,/
hyvyys, ilkeys, kauhu, riemu,/
purppuraisuus Preussin öiden,/
Preussin päivien hopea. (s.91)

Preussin yöt on Aleksandr Solženitsynin (1918-2008) omakohtaisiin rintamakokemuksiin perustuva runoelma. Siinä neuvostosotilaat etenevät toisen maailmansodan loppuvaiheessa Itä-Preussin maaperällä ryöstäen, ryypäten ja raiskaten. Talot sytytetään palamaan, SS-sotilaan morsian ammutaan kuulusteluitta lumihankeen. Runoelma runtelee tunnistamattomaksi kuvan "suuren isänmallisen sodan" sankareista ja Euroopan vapauttajista. Jukka Mallinen kirjoittaa kirjan esipuheessa Preussin Öiden olevan Solzenitsynin "Neuvostoliitossa kirotuista teoksista ehkä kirotuin." Kuvaan sopii se, että runoelma on kirjoitettu muistin varaan vankileirillä jonne Solženitsyn joutui sodan jälkeen kirjoitettuaan epäkunnioittavasti Stalinista. Painettuna Preussin Yöt ilmestyi vasta 1970-luvulla.

Läpi runoelman kuuluu intellektuellin kertojan oma pohdiskeleva ääni, hän panee merkille muiden tekemät rikokset upseerin moraalisella ylemmyydellä. Hän viittaa eurooppalaisen sivistyksen historiaan ja rinnastaa siihen idästä tulevat valloittajalaumat. Mutta itse kirjailijakaan ei ole houkutuksille immuuni. Tarkastellessaan pian liekkien ruuaksi joutuvaa postitoimistoa hän jää ihastelemaan puhtaan valkeiden papereiden pinoja ja laadukkaiden kynien valikoimaa ja verratessaan niitä neuvostomateriaalien surkeuteen antaa vihdoin houkutukselle periksi: "Aarteen etsin kiihkoissani/ niin kuin luolia koluisin/ ahnaana mä kerjäläinen/ -puettuna upseeriksi- / kun perukoille löydän vihdoin,/ napsautan vain sormiani:/ Tämä kyytiin! Tuosta myöskin!/ Ken käskee minun hävetä,/ sen kokemaan mä lähetän/ liiton, neuvostot Venäjän." (s. 63) Runoelma loppuu kertojan lopulliseen moraaliseen rappiotilaan, hänkin alentuu raiskaamaan.

Sammakon julkaisema Preussin yöt on kaksikielinen julkaisu, aukeamalla ovat vierekkäin alkuteksti ja suomenkielinen käännös. Kiiltomadon kriitikko Pauli Tapio moittii kovin sanoin suomentaja Olli Hyvärisen suomennokseen valitsemaa kalevalamittaa. Oma venäjän kielen taitoni ei riitä suomennoksen arviointiin. Periaatteesta tervehdin kuitenkin aina ilolla runoteoksia, joissa runot ovat mukana myös alkukielellä. Kirjan lopussa on myös suomentajan oma jälkisana.

Osallistun Preussin Öillä Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Solženitsyn, Aleksandr: Preussin yöt (Прусские ночи, 1974) Suom. Olli Hyvärinen. Turku: Sammakko, 2014.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Anitta Kaitajärvi: Rikotut kuvat


Anni makaa vieraskamarin sängyssä kuudetta päivää. Ei siksi, ettei jo pystyisi talon töihin, ei hän enää kipeä ole, mutta hänen aivonsa eivät pysty käskemään häntä, raajat eivät tottele, vaikka hän yrittää niitä komentaa. Ainakin lapsilla on kaikki hyvin. Anni luottaa vanhempiinsa. Ja sisareensa, jonka kanssa on pitänyt yhtä koko nuoruutensa ja läpi raskaat sodan vuodet. He ovat jakaneet yhdessä tuskan ja surun. Ensin Asserin katoamisen ja tyhjän arkun hautaamisen. Mikään ei ollut sitä ennen tuntunut niin pahalta kuin haudata kuollut mies tyhjässä arkussa. Oma aviomies, jota oli rakastanut ja josta ei jäänyt jäljelle arkkuun laitettavaa kuin vanha valokuva. (s. 85)
Luettua elämää-blogin Elina bloggasi ansiokkaasti tästä kirjasta ja onneksi niin, tuskin olisin tätä hetken mielijohteesta kirjastosta mukaan napannut. Kansikuva on jotenkin niin lohduttoman synkkä, tosin synkkä on tarinakin, ei onneksi ihan ilman valonpilkahduksia kuitenkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosille 1944-1949. Asseri on joutunut sotavangiksi Neuvostoliittoon jatkosodan alkumetreillä. Kotona hänet on jo ehditty haudata kentälle jääneenä sankarivainajana ja kotiväki on yrittänyt jatkaa elämäänsä. Vankileireillä monta vuotta kärsinyt mies palaa kuitenkin kotiin. Vaimo Anni on ehtinyt kokea uuden rakkauden neuvostoliittolaisen sotavangin kanssa ja tuvan lattialla taapertaa Asserille tuntematon tummakutrinen pikkupoika. Katkeruus, kosto ja sotatraumat nousevat esiin Asserin mielessä. Anni kipuilee menetettyä rakkautta ja kyvyttömyyttään antaa anteeksi Asserin julmaa käytöstä. Kirjassa käsitellään myös Suomesta takaisin Neuvostoliittoon lähetettyjen inkeriläisten kohtaloa. Kirjan loppuratkaisu on tavallaan hieman epäuskottava, toisaalta olisi ollut julmaa kirjoittaa sitä mitenkään muuten. Rikotut kuvat on erittäin koskettava, raastava kirja siitä, mitä kaikkea sota voikaan hajottaa ihmisen mielessä ja sydämessä.

Rikotut kuvat on Anitta Kaitajärven (s.1952) esikoiskirja. Hän kirjoittaa konstailematonta, kirkasta kieltä ja kuvaa erityisesti naisten työtä ja arkea tarkkanäköisesti. Lukulampun haastattelussa Kaitajärvi kertoo että olisi halunnut kirjoittaa Sofi Oksasen Puhdistuksen. Tavallaan hän tällä kirjallaan puuttuukin juuri samoihin teemoihin ja kipupisteisiin kuin Oksanen, joskaan ei Rikotut kuvat tyylillisesti vielä Oksasen tasolle ylläkkään. Sotavankeus puolin ja toisin on aihe jota ei juurikaan tietääkseni ole suomalaisessa (kauno)kirjallisuudessa käsitelty joten senkin puolesta Rikotut kuvat on lukemisen arvoinen kirja. Samaa voi sanoa inkeriläisten kohtelusta Suomessa. Tapio Koivukari on sentään kirjoittanut inkeriläisten salakuljetuksesta Ruotsiin kirjassaan Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga, 2007), mutta muuta asiaa käsittelevää kaunokirjallisuutta en tunne. Kernaasti saa vinkata jos on tiedossa muita kirjoja näistä aiheista!

Osallistun Rikotuilla kuvilla Ihminen sodassa-lukuhaasteeseen.

Kaitajärvi, Anitta: Rikotut kuvat. Espoo: Myllylahti, 2014. 258 s. 

torstai 13. marraskuuta 2014

Philip Kerr: Liekit Berliinissä


Toimistorakennukseni takana, sen kaakkoispuolella, oli poliisin päämaja, ja ajattelin kaikkea kovaa työtä, jota siellä tehtiin kaupungin rikollisuuden nujertamiseksi. Rikollista oli esimerkiksi se, että puhui epäkunnioittavasti Führeristä, myi lihakaupassa ei-oota, jätti tekemättä Hitler-tervehdyksen tai oli homo. Sellaista Berliinissä oli kansallissosialismin alaisuudessa: se oli iso kummitustalo, jossa oli hämäriä nurkkauksia, synkkiä portaikkoja, arveluttavia kellareita, lukittuja huoneita ja vintti täynnä valtoimenaan riehuvia räyhähenkiä, jotka paiskoivat kirjoja, rymisyttivät ovia, rikkoivat ikkunoita, karjuivat öisin ja ylipäänsä pelottelivat asukkaita niin pahasti, että toisinaan he olivat valmiit myymään asuntonsa ja häipymään muualle. Useimmiten he kuitenkin vain sulkivat korvansa, peittivät mustelmaiset silmänsä ja yrittivät teeskennellä, että mikään ei ollut pielessä. (ss. 64-65)
Minä olen erittäin vaativa dekkareiden lukija. Valtaosa dekkareista menee minulla automaattisesti lokerikkoon "ei kiinnosta". Mutta jos dekkariin liittyvät sana 'noir', 'Berliini', ja 'vuosi 1936' niin johan kiinnostukseni herää.

Skotlantilaisen Philip Kerrin Liekit Berliinissä on yksityisetsivä Bernie Guntherin tutkimuksista kertovan sarjan ensimmäinen osa. Gunther saa tehtäväkseen selvittää vaikutusvaltaisen teollisuuspohatan tyttären ja vävyn murhaa ja etsiä murhan yhteydessä varastettuja timantteja. Kohta Gunther saa tehtäväkseen jäljittää myös kadonnutta natsien luottomiestä ja hänen mukanaan viemiä salaisia papereita. Kirjan luoma maailma on tyylikäs: juonessa esiintyy kohtalokkaita naisia ja mustat autot kuljettavat synkkiä miehiä pitkin Berliinin öisiä katuja. Kirjan juoni kulkee (erittäin) monimutkaisia polkuja vieden Guntherin lopulta myös synkistä synkimpään paikkaan, keskitysleiriin.

Kirja vilisee Berliinin maamerkkejä ja anekdootteja natsihallinnosta. Gunther pääsee niin tapaamaan ministeri Hermann Göringiä kuin istumaan Berliinin olympialaisten katsomoon. Jonkunlainen tuntemus kansallissosialistien hallitsemasta Saksasta on paikallaan, niin tiuhaan Kerr heittää mukaan viittauksia ajan henkeen ja tapoihin. Kirjan alkukielisen nimen, The March Violets, merkitys vaati minulta selvittelyä: nimi viittaa niihin kansallissosialistisen puolueen jäseniin, jotka liittyivät puolueeseen sen jälkeen kun natsit nousivat valtaan vuoden 1933 maaliskuussa ja ennen kuin puolue lopetti uusien jäsenien hyväksymisen pari kuukautta myöhemmin. Takinkääntö ja oman edun tavoittelu politiikan kautta ovatkin keskeisessä osassa tämän kirjan henkilöiden toimissa. Gunther itse pyrkii pysymään neutraalina, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kirjan heikkous on sen paikoittainen alatyylisyys. Guntherin leukailut tuovat mieleen enemmänkin 80-luvun elokuvien kovat jenkkipoliisit kuin 30-luvun saksalaisen yksityisetsivän. Liekit Berliinissä onkin kirjoitettu alunperin 80-luvulla ja Kerr on jatkanut alun perin trilogiaksi tarkoitettua sarjaa viime vuosina. Aion lukea lisää, Kerr osaa taitavasti luoda kiehtovan synkkää tarinaa.

Kerr, Philip: Liekit Berliinissä (The March Violets, 1989). Suom. Jukka Jääskeläinen. Jyväskylä: Atena kustannus Oy, 2012.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ruotsalaisuuden päivän haaste - lue kirja ruotsiksi!

Kuva laivanvarustajan kotimuseo Marelasta Raumalta.
Näin ruotsalaisuuden päivän kunniaksi aion vihdoin tunnustaa erään puutteen kirjallisessa elossani ja haastaa itseni korjaamaan sen. Olen joskus ainakin osannut ruotsia melko hyvin, joten teoriassa olisin voinut lukea kirjoja myös ruotsiksi. Vaan enpä ole, en ainakaan yhtään kokonaista kirjaa. Muutamaa olen joskus aloittanut, mutta kesken ne ovat jääneet. Epäilemättä myös ruotsin kielen taito on käytön puutteessa päässyt ruostumaan.

Haastan siis itseni seuraavasti: On luettava yksi suomalainen kirja ruotsiksi. Kirja saa olla joko alkuperäiskielinen tai ruotsiksi käännetty. Aiemmin suomen kielellä luettu kirja käy. Genrellä ei ole väliä. Aikaa on Kalevalan päivään 28.2.2015  asti. Mukaan haasteeseen saa mielihyvin lähteä ja vinkata siitä takaisin minulle!

Tällä haasteella ei ole mitään (kieli)poliittista ulottuvuutta, tarkoitus on vain haastaa omat lukutottumukset ja aivosolut. Palkinnoksi haasteen suorittamisesta saa kymmenen pistettä ja papukaijamerkin :)