torstai 19. maaliskuuta 2015

Peter Høeg: Lumen taju

Kaupungin on niin tottunut näkemään tietyistä näkökulmista, että se näyttää täältä katsoen täysin vieraalta, ennen näkemättömältä pääkaupungilta. Se voisi olla Venetsia. Tai Atlantis. Lumeen ja yöhön verhoutuneena se voisi olla marmorista. Kävelen takaisin kohti laituria.
   Hän voisi olla joku toinen. Minä voisin olla joku toinen. Me voisimme olla kaksi nuorta rakastavaista. Eikä sanasokea änkyttäjä ja katkeroitunut raastinrauta, jotka kertovat toisilleen puolitotuuksia ja seuraavat yhdessä epäilyttäviä jälkiä.
   Kun seison hänen edessään, hän tarttuu minua hartioista.
- Se on hengenvaarallista!
Voisin vaikka vannoa, että hänen äänensä on lähes rukoileva, ellen tietäisi että se on mahdotonta. Pudistan hänet irti itsestäni.
- Minulla on hyvät suhteet jäähän. (s. 160)
Talven ja kevään taitteessa sain vihdoin luettua tämän kirjan joka on vuosikausia kummitellut lukuhalulistallani. Lukukokemus oli vahva, joskin jossain vaiheessa tuntui että en edes pidä tästä kirjasta. Lopulta kuitenkin on sanottava että pidin. Kyllä tämä on hyvä kirja. Lumen taju on samaan aikaan kiehtova dekkari että syväluotaus Grönlannin ja Tanskan suhteeseen

Tarina alkaa Kööpenhaminasta. Smilla on 37-vuotias grönlantilaisen äidin tytär ja erikoinen yksineläjä joka alkaa selvittää naapurin pikkupojan epäilyttävää kuolemaa. Rikoksen jäljet johtavat vuosikymmeniä taaksepäin ja aina Grönlannin kylmille jäälakeuksille asti. Smilla joutuu hengenvaaralliselle merimatkalle kohti pohjoista, jäätiköiden keskellä odottaa salaperäinen jokin, joka saa aikaan ahneutta ja rikoksia. Matkan varrella Smilla joutuu pohtimaan vaikeaa suhdettaan omaan tanskalaiseen isäänsä ja omaa grönlantilaista identiteettiään.

Smilla on samaan aikaan yksi hurmaavimmista kirjallisuuden sankarittarista ikinä että melko epäuskottava hahmo. Hän on nero, hänellä on erehtymätön taito suunnistaa, hän tietää kaiken jäästä. Hän on ollut aikanaan huippututkija mutta on syrjäytynyt elämään omaa erikoista elämäänsä yksin. Smillan elämään astuu rakkaus, Mekaanikko, joka auttaa häntä tutkimaan mysteeriä. Mutta voiko rakkauteen luottaa, voiko mihinkään itsensä ulkopuolella luottaa?

90-luvun alussa kirjoitetussa kirjassa oli mielestäni viehättävää "vanhanaikaisuutta". Smilla metsästää totuutta pölyisissä arkistohuoneissa, hän etsii tuttuja nimiä puhelinluettelosta ja isänsä ystävien vanhoista päiväkirjamerkinnöistä. Jos Høeg kirjoittaisi Lumen tajun nyt, Smilla olisi varmasti hakkeri. Samoin mietin, voisiko Grönlannista ja pohjoisesta jäämerestä kirjoittaa enää samoin, ottamatta ilmaston lämpenemistä mukaan tarinaan.

Yksi hyvän kirjallisuuden merkeistä on se, että se herättää uteliaisuuden maailmaa kohtaan ja saa janoamaan lisää tietoa. Minussa heräsi halu tietää enemmän Grönlannista ja sen suhteesta Tanskaan. Minua jäi häiritsemään Smillan toteamus siitä, että jos kerran lähtee Grönlannista, sinne ei pääse koskaan enää takaisin. Mitä hän tarkoittaa?
On yksi tapa ymmärtää toista kulttuuria. Että elää sen. Muuttaa sen sisään, pyytää tulla siedetyksi vieraana, opettelee kielen. Jossakin vaiheessa ehkä tulee ymmärtämys. Se tulee silloin aina sanattomana. Samassa hetkessä kun käsittää vieraan ja oudon, katoaa tarve selittää se. Ilmiön selittäminen on itsensä etäännyttämistä siitä. Kun alan puhua Qaanaaqista itselleni tai muille, olen taas menettämäisilläni sen, mikä ei koskaan oikeastaan ollutkaan minun. (s. 225)
Osallistun Lumen tajulla Annamin kirjallinen retki pohjoismaissa-haasteeseen.

Jäätä Selkämerellä.

Høeg, Peter: Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi, 1993.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano jotain, ilahdun!