perjantai 22. toukokuuta 2015

Heikki Luoma: Kuparitaivas


Yöllä olin kuullut miesten yskivän unissaan ja tiesin mistä se johtui. Jos ilma olisi joka päivä näin pölyistä, en uskonut keuhkojeni kestävän vuottakaan. Kun sanoin Ohtoselle, että nyt taitaa ilma loppua kokonaan, se lupasi ottaa sitä Michigan-yhtiöltä lisää. Se meni poramasiinan luo ja väänsi jostain kahvasta jota se nimitti välviksi. Ilmaa rupesi sihisemään niin kovalla paineella että housut lepattivat. Se laski sitä pari minuuttia, väänsi välvin kiinni ja sanoi ettei uskalla pitempään laskea etteivät herrat huomaa. Sen jälkeen oli paljon kevyempi hengittää, ja tunsin virkistyväni. (s. 89)
Eletään vuotta 1906. Ylihärmäläinen Kristian Koivula on lähtenyt Amerikkaan etsimään parempaa elämää ja päätyy Michiganin Rocklandin kaivoskaupunkiin. Kaupunkiin on jo asettunut veli Jussi, joka on päässyt hyvään asemaan kaivosyhtiön työnjohtajana. Myös Kristian päätyy kuparikaivokseen monien muiden suomalaisten tavoin. Kaivoksen epäinhimilliset työolosuhteet herättävät vihaa työläisissä ja kaivosyhtiön petettyä toistuvasti lupauksensa parannuksista alkaa lakko. Pohjalaisten työmiesten sieluista taistelevat toisaalla kirkonmiehet ja toisaalla ammattiyhdistyksen hengennostattajat. Kristian pakotetaan pohtimaan omaa asemaansa yhteisössä veljen ollessa kaivosyhtiön ja siten "rikkureiden" puolella. Myös naishuolet askarruttavat Kristianin mieltä: on Milja, kaunis ja puhdasmielinen työläistyttö ja on Katriina, aistillinen papin rouva joka jakaa taitavana viulun soittajana tunnetun Kristianin rakkauden musiikkiin.

Kristian on ylpeässä jääräpäisyydessään ja äkkipikaisuudessaan (stereo)tyypillinen pohjalainen, hän joutuu tuon tuostakin napit vastakkain jonkun kanssa. Rocklandin kaduilla ja kapakoissa tapellaan jatkuvasti, milloin siitä kuka on rikkuri ja kuka lakon kannattaja, milloin muuten vaan eri kansallisryhmien kesken. "Toiskieliset" siirtolaiset halveksivat sosialismiin taipuvaisia suomalaisia. Kirjan yhdessä riipaisevimmista kohdista kaupunkilaiset herjaavat haavoittunutta toveriaan kantavia "punasuomalaisia" ja heittelevät heitä kivillä.

On kiittäminen Ylen talvella esittämää dokumenttia Michiganin kuparikaivoslakoista 1910-luvulla siitä, että löysin tämän kirjan. En tiennyt suomalaisten kaivostyöläisten olleen niin keskeisesti mukana amerikkalaista yhteiskuntaa muuttaneissa traagisissa tapahtumissa. On järkyttävää, millaisiin oloihin monet suomalaiset  joutuivat "Amerikan kultamaassa." Dokumentin nähtyäni aloin tutkia, onko kukaan kirjoittanut näiden suomalaisten kohtaloista. Heikki Luoma, joka on mm. käsikirjoittanut TV2:n suosittuja maalaiskomedioita, on osittain oman isoisänsä kokemuksia hyödyntäen kirjoittanut tämän koskettavan ja kiehtovan tositapahtumiin perustuvan romaanin.

Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä muista amerikansiirtolaisuudesta kertovista kirjoista!

Niinä päivinä tunsin voimakasta Suomi-ikävää; en ajatellut niinkään kotiani vaan pohjanmaata, tuleentuvia viljapeltoja ja avaraa lakeutta, jota halkoi rauhallisesti kaarteleva joki, vakavia ihmisiä palaamassa iltaisin pelloiltaan. Ajattelin, miltä tuntui painaa sormensa viileisiin jyviin aitan hämärässä ja muistin sen elokuisen lauantai-illan, kun olin soittanut ensimmäisen kerran talkoohypyissä Mikkilän tienristillä. Jotenkin tuntui että vasta sen illan jälkeen olin alkanut elää omaa elämääni, että minä olin minä enkä vain joku, vaan juuri se Kotoluhran Kristoo, jonka viulun tahdissa hypellään. (s. 433-434)
 Luoma, Heikki: Kuparitaivas. WSOY, 1996. 587 s.

torstai 7. toukokuuta 2015

Keväthuuto


Näitä päiviä, vuoden parhaita jokaisena vuonna. Silmä ei tahdo ehtiä nähdä eikä mieli tajuta kaikkea esiin työntyvää vihreää. Nuppuja, versoja, kukkia. Kaikkea niin paljon ja niin täynnä lupausta. Mielessäni on pyörinyt monta päivää kohta eräästä lapsuuden lempikirjasta, siinä tämä melkein sietämätön ihanuus jo kuvattiinkin.
Ja tässä Ronja nyt oli, hän oli syöksynyt päätä pahkaa kevääseen. Kaikkialla hänen ympärillään oli niin ihanaa, se täytti hänet kokonaan ja hän huusi kuin lintu korkeasti ja kimeästi, kunnes hänen täytyi selittää Birkille.
-  Minun oli huudettava keväthuuto, muuten halkean. Kuuntele! Kuulet kai kevään!
   He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi. Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa.
- Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni, Ronja sanoi. Pian olen niin kevyt, että voin lentää. (ALRS s. 257-258)

Ronja, Ryövärintytär (1981) kirjassa Astrid Lingrenin rakkaimmat sadut. 
Helsinki: WSOY, 2002.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Kevättä Gdańskissa

Gdańsk. Kiinnostavia museoita jotka sulkeutuivat ihmettelevän turistin nenän edestä keskellä päivää. Kiinnostavia kirkkoja joihin ei tohtinut astua kun tunsi itsensä liian luterilaiseksi syntiseksi turistiksi. Tukahduttavan paljon meripihkaa tarjolla joka puolella. Kymmenen kertaa päivässä hämmentynyt "I'm sorry, what?" vastauksena tulvahdukseen puolan kieltä.

Mutta.

Ne kaikki kukkivat puut. Talot kuin karkkia. Huikaisevat näköalat. Suurmiehen pienet jalanjäljet, omat jalanjälkeni lämpimässä rantahiekassa. Koskettava solidaarisuus-museo. Pienet hymyn huulille nostattavat yllätykset (kuten kodittomien kissojen yömaja, pillin kera tarjoiltu olut ja merirosvolaiva).

Mietin niitä urheita puolalaisia, jotka saapuivat idästä ja rakensivat itselleen uuden kaupungin raunioista. Mietin Günter Grassia. Kävikö hän usein vanhassa kotikaupungissaan ja mitä hän mahtoi sen nykyisestä hengestä ajatella. Ja missä se Oskar Matzerath istuikaan rummuttamassa.

Ensimmäiset kuusi kuvaa Oliwan puistosta.
Marian kirkon torni. 400 askelman päässä odottaa palkinto.

Anno 1945. Kuva kuvasta Gdanskin historiallisessa museossa.