maanantai 29. kesäkuuta 2015

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Onk meit muitakin ko mää, kenel ei hipasu ol kylliks? Tahron tarttu toime! Tahron riuhtasunäytön ja tempasunäppäimistön! Kroppa on tarkotettu kiärittämän kivi, kiippemän kallioi. Käsi o ajatelttu siluttama elävi olennoi. Emmää tahro, et mu valokuvi o missän pilvipalvelus. Mää tahron et nee on turvakenkälaatikos, kanne al aurinkolt ja viarailt silmilt suajas. Olen loukkaantunu ennustaval tekstinsyätöl. Olenk mää nii läpinäkyvä, et sää tiärät, mitä mää olen sanomaisillani? ("Mitä mää tiärän keijuist?" s. 106)
Lähtisiks föli? on hykerryttävä kokoelma runoilija-sanamaija Heli Laaksosen havaintoja ja ihmettelyä maailmasta ja olemisesta. Kirjan julkistamistilaisuudessa Laaksonen kertoi kirjan olevan tavallaan vastaus lapsuudessa usein kuultuun kysymykseen "mitäs tiärät?", joka aikanaan tuntui uuvuttavalta laajuudessaan ("pitäk mun ny kertto kaik mitä mää tiärän maantiarost ja biologiast ja...") Näissä jutuissa Laaksonen kertoo hauskoja sattumuksia runokiertueiltaan ympäri Suomea ja ruotii esiintymisen ihanuutta ja kamaluutta. Hän kuvaa ristiriitaa tien päälle ajavan levottomuuden ja kotona omissa oloissaan viihtymisen välillä. Oma kieli ja oma vapaus ajatella ovat keskeisessä roolissa kirjassa. Monesta jutusta välittyy lempeä nykyajan kritiikki. "Mitä mää tiärän lentomatkoist?" on puolustuspuhe sellaiselle hitaalle matkustamiselle, johon sielukin ehtii mukaan.

Laaksonen uskaltaa päästää lukijan lähelle itseään. Vaikka tämän(kin) kirjan henki on tutusti positiivinen ja suupieliä nostattava, on ihanan pirteän "julkkis-runoilijan" elämässä joskus myös synkempiäkin sävyjä ja epäilyksen hetkiä omaa tekemistä kohtaan.
Painemittar o härjäverenpunasel. Mää en muist mittä! Mun kaik runot o surkkioi! Mul o liia suuret sukkahousut! Hajen meikkivoiret ja kaaran lattial pjuutipoksin, papiljottipussin ja eväslaatiko, ennenko see löyty takin taskust. Korot kopise ja puhe jo sorise ja voi jufenaut, koht olen färivalois! Mink tähre ain mää? Karetun metrokuskei, hissikorjaji, karhunkuvauskopis väijyji. Eik kukka muu vois? Siit mää vast hulluks tulissin, jollen pääsiskä! Munt pitä koos tiato siit, et rauhotun laval. ("Mitä mää tiärän paniikist?" s. 84)

Myönnän: en osaa arvioida tätä kirjaa objektiivisesti. Kotiseuturakkaus paisuttaa rintaa kun Laaksonen kuvaa kotona asumista. Tunnen sen maiseman, josta hän kirjoittaa, ne pilvien liikkeet ja metsänreunat. Vieläkin enemmän kosketti juttu "Mitä mää tiärän viästin viämisest", sitä en saa luettua kuivin silmin ollenkaan.

Ai niin, ja se murre. No, on se. Mutta on tässä kirjassa paljon muutakin. Kuten kekseliäät kuvitukset ja hyvällä tavalla mielipuolinen Suomen kartta. Kirjailija antoi muuten luvan jokaiselle lukijalle käyttää kirjaa myös värityskirjana (paitsi ei kirjaston kirjoi!). Minä olen jo hiukan värittänyt omaani.
Mikä erotta ihmisen kissaeläimist, tuatantokapasiteetist, parhamastki hakukonest? Myätäsyntyne palo tehrä kauneut, nährä kirkkaut, kuulla puhet elämänkiarrost, päästä itte sanoma ääne. ("Mitä mää tiärän kulttuurist?" s. 120)
Pellollinen kukkia ihanalle sanamaijalle!
Laaksonen, Heli: Lähtisiks föli? Helsinki: Otava, 2015.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Juhannus ja juhla ja mittumaari


Tuli oltua pari päivää Suomi-filmin maisemissa. Oli juhannus ja kokko ja ruishalme. Ja juhannuskukkien suloinen violetin sävyjen kirjo. Ja taidenäyttely ladossa ja saniaismetsä. (Ja oli toki myös vesisade ja miljoona hyttystä mutta mitäpä niistä.)

Mietin, kuka on keksinyt niin pöyristyttävän jutun, että on muka olemassa maa, jossa on puolet vuodesta pimeää ja harmaata. Otan paljon vihreän sävyisiä kuvia muistoksi siltä varalta, että se onkin totta.

Kotona odottivat Jussin päiväksi ensimmäisiä kukkiaan availevat ruusut.




Bloggari ottaa trendikkään omakuvan.




Runoili Leinon Eino. Tekstasi maailman kauneimpien kesäkassien tekijä Tampereen tallipihalla.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Anna Kortelainen (toim.): Avojaloin

Hän katseli, miten ohi käveli "paljasjalkaisia ja valkokinttuisia kesälomapoikia", joiden askeleet olivat arat, sillä heidän jalkapohjansa eivät olleet vielä karaistuneet ja parkkiintuneet soralle ja männynneulasille. Jelena Guro julisti, että "runoilijoiden on aivan välttämättä kuljettava kesällä paljain jaloin!", joskus kylläkin "nokkospehkon läpi" tai "läpi polttiaispensaan". (A.K. s.127)
Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta esittelee enemmän ja vähemmän tunnettujen kannakselaisten elämäkerrallisia tarinoita alkaen 1900-luvun alkuvuosien kesälomaidyllistä päättyen 1980-luvun neuvosto-Viipuriin. Suurimman osan tarinoista on kirjoittanut taidehistorioitsija Anna Kortelainen, muut kirjoittajat ovat toimittaja Martti Backman, kirjailijat Laila Hirvisaari ja Eeva Kilpi, sosiaalikasvattaja Eija Järvinen sekä tutkijat Teemu Keskisarja, Johanna Piipponen, Heidi Rytky, Hannu Takala ja Heikki Ylikangas.

Tarinoiden kirjavaan henkilökaartiin kuuluvat mm. kuvataiteilijat Hugo Simberg ja Väinö Kunnas, säveltäjä Toivo Kuula, kirjailija Unto Seppänen sekä venäläinen runoilija Jelena Guro. Tarinoissa kuvataan myös kannaksen vilkasta elinkeinoelämää esimerkiksi Uuraan vilkkaan sataman työläisten näkökulmasta. Myös 1918 kansalaissota jälkiselvittelyineen tulee esille useammassa tarinassa. Jännittävää kirjassa on kuvaus siitä, miten kannas rajaseutuna oli käytännössä sotatilassa itsenäisyyden alkuvuosina ja miten vilkasta aatteiden ja tavaran salakuljetus oli tuolloin. Karjalan menetyksen kipeys tulee esille niin arvostettujen kirjailijoiden muistelmissa kuin tavallisten kannaslaisten muistoissa. Toiset ovat palanneet rajan taakse etsimään kerran kadotettua, toiset eivät ole siihen kyenneet vaan ovat halunneet säilyttää muistoissaan muuttumattoman kuvan siitä, mitä kerran oli. Nykyisin Suomessa asuvan muotisuunnittelija Svetlana Planmanin lapsuusmuistelo Viipurista tuo kirjan lähemmäs nykyaikaa ja koskettelee osin Viipurin erikoista asemaa samaan aikaan suomalaisena ja venäläisenä kaupunkina.
Varhaisteininä Sveta ihmetteli kauppahallin tienoilla, miksi matkailijat ostivat matrjoska-nukkeja ja balalaikkoja. Eihän heilläkään kotona ollut ihmeemmin puunukkeja eikä yhtään balalaikkaa. Kukaan tuttavapiirin naisista ei käyttänyt kukkahuiveja. Sveta hämmästeli myös sitä, että turisteille tarjottiin suolaisia blinejä - niitähän syötiin vain smetanan tai hillon kanssa. Oudoin oli kuitenkin turisteille tarjoiltu suolakurkun, smetanan ja hunajan yhdistelmä - mikä inhottava makusekoitus! (A.K. s. 275)
Itsekin kivijalkamatkailua kannaksen pusikoissa harrastaneena olin odottanut lukevani kirjasta enemmän omakohtaista muistelua. Kirjasta kuultuani mieleeni tuli heti isoäitini kuvailema pehmeä ruohikko paljaiden jalkojen alla saunapolulla silloin joskus Karjalassa... Kirjan enimmäkseen historioiva ote oli yllätys, vaikka nautinkin kirjasta ja opin monta mielenkiintoista asiaa Karjalan historiasta. Yksi paha puute tässä kirjassa kuitenkin on: voi miksi ei liitteenä ole karttaa Kannaksesta? Samoin Viipurin kaupungin kartta olisi ollut tarpeellinen.

Karjalan kannakseen ja tämän kirjan kuvaamiin tositarinoihin voi tutustua Lappeenrannan museoiden verkkonäyttelyssä Aikamatka Karjalankannakselle sekä Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa 10.1.2016 asti auki olevassa näyttelyssä.
Onnen ja ilon aiheet olivat arjessa. Terveissä lapsissa, onnistuneessa sadossa tai vaikka vastaleivotulle leivälle tuoksuvassa tuvassa. Hyvään hetkeen riitti tuvan nurkalla nuppunsa aukaissut juhannusruusu. Mitä sitä ihminen muuta.
   "Hoijettii tillaa, hoijettii lehmii ja tehtii lapsii", määritteli Aina elämäänsä. (E.J. s. 153)
Kortelainen, Anna (toim.): Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta. Gummerus, 2015. 283 s.