maanantai 29. kesäkuuta 2015

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Onk meit muitakin ko mää, kenel ei hipasu ol kylliks? Tahron tarttu toime! Tahron riuhtasunäytön ja tempasunäppäimistön! Kroppa on tarkotettu kiärittämän kivi, kiippemän kallioi. Käsi o ajatelttu siluttama elävi olennoi. Emmää tahro, et mu valokuvi o missän pilvipalvelus. Mää tahron et nee on turvakenkälaatikos, kanne al aurinkolt ja viarailt silmilt suajas. Olen loukkaantunu ennustaval tekstinsyätöl. Olenk mää nii läpinäkyvä, et sää tiärät, mitä mää olen sanomaisillani? ("Mitä mää tiärän keijuist?" s. 106)
Lähtisiks föli? on hykerryttävä kokoelma runoilija-sanamaija Heli Laaksosen havaintoja ja ihmettelyä maailmasta ja olemisesta. Kirjan julkistamistilaisuudessa Laaksonen kertoi kirjan olevan tavallaan vastaus lapsuudessa usein kuultuun kysymykseen "mitäs tiärät?", joka aikanaan tuntui uuvuttavalta laajuudessaan ("pitäk mun ny kertto kaik mitä mää tiärän maantiarost ja biologiast ja...") Näissä jutuissa Laaksonen kertoo hauskoja sattumuksia runokiertueiltaan ympäri Suomea ja ruotii esiintymisen ihanuutta ja kamaluutta. Hän kuvaa ristiriitaa tien päälle ajavan levottomuuden ja kotona omissa oloissaan viihtymisen välillä. Oma kieli ja oma vapaus ajatella ovat keskeisessä roolissa kirjassa. Monesta jutusta välittyy lempeä nykyajan kritiikki. "Mitä mää tiärän lentomatkoist?" on puolustuspuhe sellaiselle hitaalle matkustamiselle, johon sielukin ehtii mukaan.

Laaksonen uskaltaa päästää lukijan lähelle itseään. Vaikka tämän(kin) kirjan henki on tutusti positiivinen ja suupieliä nostattava, on ihanan pirteän "julkkis-runoilijan" elämässä joskus myös synkempiäkin sävyjä ja epäilyksen hetkiä omaa tekemistä kohtaan.
Painemittar o härjäverenpunasel. Mää en muist mittä! Mun kaik runot o surkkioi! Mul o liia suuret sukkahousut! Hajen meikkivoiret ja kaaran lattial pjuutipoksin, papiljottipussin ja eväslaatiko, ennenko see löyty takin taskust. Korot kopise ja puhe jo sorise ja voi jufenaut, koht olen färivalois! Mink tähre ain mää? Karetun metrokuskei, hissikorjaji, karhunkuvauskopis väijyji. Eik kukka muu vois? Siit mää vast hulluks tulissin, jollen pääsiskä! Munt pitä koos tiato siit, et rauhotun laval. ("Mitä mää tiärän paniikist?" s. 84)

Myönnän: en osaa arvioida tätä kirjaa objektiivisesti. Kotiseuturakkaus paisuttaa rintaa kun Laaksonen kuvaa kotona asumista. Tunnen sen maiseman, josta hän kirjoittaa, ne pilvien liikkeet ja metsänreunat. Vieläkin enemmän kosketti juttu "Mitä mää tiärän viästin viämisest", sitä en saa luettua kuivin silmin ollenkaan.

Ai niin, ja se murre. No, on se. Mutta on tässä kirjassa paljon muutakin. Kuten kekseliäät kuvitukset ja hyvällä tavalla mielipuolinen Suomen kartta. Kirjailija antoi muuten luvan jokaiselle lukijalle käyttää kirjaa myös värityskirjana (paitsi ei kirjaston kirjoi!). Minä olen jo hiukan värittänyt omaani.
Mikä erotta ihmisen kissaeläimist, tuatantokapasiteetist, parhamastki hakukonest? Myätäsyntyne palo tehrä kauneut, nährä kirkkaut, kuulla puhet elämänkiarrost, päästä itte sanoma ääne. ("Mitä mää tiärän kulttuurist?" s. 120)
Pellollinen kukkia ihanalle sanamaijalle!
Laaksonen, Heli: Lähtisiks föli? Helsinki: Otava, 2015.

6 kommenttia:

  1. Täytyy tämä ottaa luettavaksi ensi tilassa.

    Kirjassa on ihanan pirteä kansi, jotenkin niin Laaksosen näköinen.

    Muistan minäkin tuon kysymyksen kuulleeni monesti. Pappa aina kysyi: mitäs likka tietää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ja kuvitukset ovat siis kaikki Laaksosen itsensä piirtämiä.

      Onkohan tuo "mitäs tiedät" pelkästään meillä lounaassa tapa kysellä kuulumisia vai sanotaanko niin muuallakin?

      Poista
  2. Hankinnassa! Mää olen kerran nähny Helin livenä Vorssassa ja hän on kyl syvällisen hauskanen tyyppi. Muut kirjat mulla taitaa jo ollakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa hankkia! Se on hiano taito, että joku osaa olla samaan aikaan syvällinen ja hauska.

      Poista
  3. Siis tämä on parasta Heliä - ehkä Pului uissen jälkeen. Murre siirtyy takavasemmalle sisällön ottaessa isomman roolin. Ja kyse ei ole suinkaan hauskuudesta vaan terävistä havainnoista ja tuttuakin tutummista ajatuksista. Ehkä en myös pysty olemaan objektiivinen. Lukeminen on nautinto, ensin kappale hiljaa mielessä. Sitten uudelleen ja vielä kerran ääneen miehelle. Hyvää mieltä ja paljon tuotti tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu. Silloin kun Laaksonen tuli tunnetuksi oli omakin suhtautuminen alkuun haltioituneen huvittunutta lähinnä siksi kun "se kirjotta meijä murttel!". Nyt ei sitä murretta niin huomaakaan, huomaa vain nyökyttelevänsä kun löytää samaistumiskohtia itse tekstissä.

      Poista

Sano jotain, ilahdun!